Mafia II

Kyllä, kaipaan Vitoa, Joeta ja Henryä. Kehittäjä 2K Czech ei todellakaan puhu palturia, kun väittää työskennelleensä kovasti luodakseen inhimillisiä ja uskottavia hahmoja, joihin pelaaja voisi samaistua ja joista välittää. Mafia II on elokuvamaisin toimintapeli, mitä olen pelannut. Se on joka ikisen euron arvoinen.

Maailmassa sarastaa uusliberalistinen yksilökeskeinen näkemys menestykseen, ja Vito päättää ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Hän on kyllästynyt sotaan, kuolemaan ja tuhoon kamppailtuaan kaksi vuotta itsepintaisesti Mussolinin joukkoja vastaan. Mutta hän on akuutissa rahapulassa ja sortuu kriminaaliuralle - jälleen. Ja ennen kuin Vito huomaakaan, hän on tienannut kolmessa kuukaudessa enemmän rahaa kuin edesmennyt isäukkonsa koko elinaikanaan. Onni ei kuitenkaan ole pysyvää.

Lojaliteetteja testataan, ystävyyssuhteita rikotaan ja Vito tulee tietoiseksi gansterielämän varjopuolista. Vito ei ole tyypillinen antisankari, joillaiset niin usein vastaavia pelejä tähdittävät. Päinvastoin, Vito on huolta pitävä, vastuullinen ja antelias, mutta häntä ajaa yksilön velvollisuus saavuttaa maksimaalinen potentiaalinsa ilman salakavalaa velkakierrettä. Onnen ja menestyksen tavoittelu muuttuu silkaksi väkivallaksi, mutta ilman ensimmäisestä osasta tuttua kepeyttä. 2K Czech maalailee auringon kultaamanja svengaavan 1950-luvun idyllin, mutta pinnan alla vaanii jotain niin synkkää, että jopa itse Riddick kavahtaisi. Mafia II on väkivaltainen ja raskas, jännittävä ja tyylikäs.

Olisi helppoa haukkua Mafia II suoraviivaistetuksi Grand Theft Auto -klooniksi, jolla ei ole todellista substanssia. Kestoa vain 13 tuntia eikä moninpeliä pitämässä puolia Rockstarin maineikkaalle kaupunkirymistelylle. Pelistä olisi ihan hyvin voinut tulla pois viskattava kertakäyttötuote, jolle vain järkyttävän tiukka visio täydellisesti suunnitellusta 50-luvun amerikkalaiskaupungista olisi antanut jotain arvoa. Mutta sen sijaan peli antaa niin paljon enemmän. Se tarjoaa enemmän kuin kovanaamoja ja paksua sikarinsavua.

Käsikirjoittaja Daniel Vavra on pitkään puhunut siitä, kuinka vaikeaa peleissä on luoda järkeviä ja eläviä ihmishahmoja. Mafia II:ssa mies osuu napakymppiin, sillä vain hetken hypistelyn jälkeen pelimaailmaan uppoutuu täysin ja taitavasti veistetystä Vitosta alkaa välittää toden teolla. Hänen karismaattisesta ja naiivista ystävästään Joesta tulee paras kaveri, johon oppii luottamaan niin myötä- kuin vastatuulessakin. Hahmojen välisestä suhteesta muodostuu tärkeä osa koko tarinaa ja sen kehitystä.

Hyvän tarinan tavoin Mafia II alkaa varovaisesti, odottavan alustavasti. Käsirysy tuolla, pöllitty biili täällä. Vito saa pehmeän laskun mafiauralleen, ja rakenteellisesti 2K Czech tekee aivan oikein ohjaillessaan tarinan kulkua tiukemmin kuin esimerkiksi Rockstar vastaavissa peleissään. Jokainen välinäytös on kuin palkinto, ohjaus on briljanttia ja puhtaasti dramaturgisesti vakuuttavuusviisari pärähtää samaan haarukkaan Uncharted 2:n kanssa. Ääninäyttely on mainiota, dialogi loistavasti kirjoitettua ja niin painokkaasti ilmaistua, että Scorsesekin olisi ihmeissään.

Parin mafiapomon pompotettavana tärveltyneen tunnin jälkeen Joelle ja Vitolle tarjoutuu mahdollisuus edetä urallaan, kun heille aukeaa aiempaa isompi keikka. Paljon on pelissä, sillä jos kaikki menee hyvin, heidät molemmat saatetaan valita perheeseen eli La Familiaan. Samalla peli kerää vauhtia ja avaa pelimaailmaa paljon laajemmille tehtävätyypeille. Pommi pitää asettaa konferenssitilaan ja laukaista pilvenpiirtäjän katolta. Teurastamo, joka toimii myös kidutuskammiona, pitäisi polttaa päreiksi, ja baari olisi tärveltävä vinkkinä kilpailijoille.

Puhtaasti pelimekaniikan osalta Mafia II on hiekkalaatikkopeleistä paras, vaikka vastaan laitettaisiin GTA IV:n lisäksi Just Cause 2 ja Red Dead Redemption. Tulitaistelut tuntuvat sujuvilta ja ongelmattomilta, mutta samaan aikaan myös haastavilta ja jännittäviltä. Suojautuminen toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin, eikä ajomalli jätä nipottamisen sijaa. Kolmitonnisen rautakonin piiskaaminen läpi Empire Bayn katujen tuntuu juuri niin hyvältä, keinuvalta ja raskaalta kuin odotinkin.

Viton istuessa oliivinvihreässä cabrioletissa ja kaahatessa tukka putkella poliiseja pakoon Mafia II on parhaimmillaan. Radiossa Billy Holiday valittelee, kuinka rakkaus on vaikeaa, ja takana poliisit lisäävät painetta ja räiskivät perään kuin mielipuolet. Heitän pienempää silmään ja kurvaan sivuluisussa sivukadulle, sinivuokkojen kolaroidessa vastaantulevaan liikenteeseen.

Yhtä mukavaa on kokea Viton arkielämää, hengailla kotona vasta ostetussa lähiötalossa ja naukkailla välipalaa rennosti kalsarisillaan. Kun Joe soittaa, lähdemme kaupungintalolle, josta tarkoituksena on anastaa nippu tärkeitä ja arvokkaita dokumentteja. Mafia II vaihtaa muotoa auringon kylvettämästä toimintakavalkadista tyylikkääksi vakoiluksi, johon kuuluu varjoissa hiippailua ja lukkojen tiirikointia.

Mafia II:n tehtävät muistuttavat tietysti ensimmäistä peliä ja osin myös Grand Theft Autoa. Mukana ei ole laskuvarjohyppyjä eikä Gay Tonyn sekoiluja, mutta sen sijaan 2K Czechin peli on maltillisempi, jännittävämpi ja uskottavampi kertomus ystävyydestä ja uskollisuudesta - jotain mikä erottaa Mafia II:n edukseen.

Kaikki piirretään hienosti suunnitellulla grafiikalla, joka välittää Amerikassa sodan jälkeen vallinnutta tunnetta toivosta ja tulevaisuudesta. Kruisaillessa tuliterällä avoautoilla Brewer Streetillä Little Italyn sympaattisessa kaupunginosassa ja kuunnellessa Empire Radio -kanavalta Dean Martinia ei voi muuta kuin nauttia kokemuksesta. Fiilistelyn päihittää vain tunne, kun tulitan tieni läpi asehullujen Triad-jengiläisten täyttämän kiinalaisravintolan selvittääkseni, kuka kumppaneista vuoti tietoa FBI:lle.

On tosin pakko sanoa, etteivät Mafia II:n konsoliversiot kykene pistämään kampoihin PC:lle. Sovituksia katsomalla on selvää, että 2K Czech on panostanut ensisijaisesti juuri PC-version kehitykseen. Tietokoneella peli ei pelkästään näytä paremmalta, vaan soljuu jouhevammin - jopa hieman vanhemmalla Dell XPS -kannettavalla, jota silloin tällöin käytämme toimistollamme. PC:llä Empire Bay on täynnä ihmisiä, autoja, kahinoita ja kuhinaa, kun taas konsoleilla kaikkea on supistettu. Xbox 360- ja PlayStation 3 -versio kärsivät epätasaisesta kuvanpäivityksestä ja suttuisista tekstuureista. Laatu on yksinkertaisesti heikompaa kuin PC:llä.

Konsoliversioita vertailemalla on helppo todeta, että Xbox 360 -painos on kaksikosta parempi. Erot eivät missään nimessä ole valtavia ja sama kokonaisarvosana pätee molempiin. Koulutermein voisi kuitenkin sanoa, että siinä missä Xbox-peli on vahva kahdeksikko, Pleikkarilla se keikkuu kasimiikassa. PS3:lla pelistä on esimerkiksi jouduttu leikkaamaan kaikki ruohikot ja verilammikot siedettävän kuvanpäivitystahdin takaamiseksi. Myös fysiikoita on PlayStationilla kevennetty, eivätkä vaatteet ja kankaat näytä yhtä eläviltä kuin Xbox 360:lla - PC:stä puhumattakaan.

Kaiken kaikkiaan Mafia II on erittäin hyvä toimintapeli myös konsoleilla, ja se kannattaa kokea, jos pitää kovaksi keitetyistä tulistaisteluista ja brylcreemistä. Konsoleilla peliltä ei kuitenkaan voi odottaa aivan samaa kuin PC:llä, mikä on myös merkki siitä, että nykykonsolit alkavat olla jo verrattain iäkkäitä.

[Käännös: Kimmo Pukkila]