Mafia III

Vuoden 1968 Yhdysvalloissa rasismi kukoistaa pahempana kuin koskaan. Pelaaja pääsee keskelle tätä vihaa, koska pelin orvon protagonistin, Lincoln Clayn suonissa kiertää mulattiveri. Rasistisiin purkauksiin turtuneelle Lincolnille kokoaikainen vihanpito ja syrjintä ovat vain osa elämää. Ei siis tule yllätyksenä, että mies ei vähästä hätkähdä ja on valmis taistelemaan oikeuksiensa ja ystäviensä puolesta.

Peli käynnistyy Lincolnin palatessa Vietnamin sodasta ja juhlii kotiinpaluutaan perheensä ja ystäviensä parissa. Mafian kanssa ongelmiin joutunut läheinen ystävä vähättelee tilanteensa vakavuutta mutta sortoon kyllästynyt Lincoln on jo päättänyt korjata tilanteen. Ei kestä kauan, että hän uppoutuu syvälle järjestäytyneen rikollisuuden väkivaltaiseen välienselvittelyyn.

Hangar 13 ja 2K Games ovat päättäneet tehdä Mafia III:sta mahdollisimman realistisen, kaikkine väkivaltaisine ja rasistisine yksityiskohtineen, jotka kuuluivat historian tähän vaiheeseen. He todellakin onnistuivat tässä. Kautta aikojen olen pelannut verisiä ja pelottavia pelejä, mutten muista olleeni koskaan ennen näin pahasti fyysisen kuvotuksen partaalla ruudun tapahtumien takia, niin kuin Mafia III:a pelatessa. Peli onnistuu saamaan aikaiseksi niin yltiörealistisen ilmapiirin negatiivisella ja tylyllä tunnelmallaan, että se kosketti minua syvältä, parhaalla mahdollisella tavalla tosin. En pelkästään tuntenut vetoa tarinaan, vaan olin osa sitä. Ja juuri tämä on pelin oleellinen vahvuus.

Mafia III:n tyly asenne on havaittavissa myös sen hahmoissa. Luonnollisesti kenelläkään ei ole puhtaat jauhot pussissa mutta kiitos syvällisesti kirjoitettujen taustatarinoiden kaiken lian alta löytyy loppujen lopuksi samaistuttavia ihmishahmoja. Todella upean ääninäyttelyn ja yksityiskohtaisen sekä elävän kasvoanimoinnin ansiosta hahmot heräävät henkiin uskottavassa tarinassa.

Saadakseen tarinansa hyvälle alulle, Hangar 13 ottaa todellakin oman aikansa sen kertomiseen. Tuntuukin, että jo pelkkää alkuintroa venytetään loputtomiin. Tarina on toki kirjoitettu upealla tavalla mutta jotenkin vääjäämättä tulee tunne, että pelaaja on jätetty sen ulkopuolelle. Pelaaja laitetaan ajamaan paikasta A paikkaan B, jotta voidaan näyttää välidemo. Sen jälkeen pelaaja pistetään liikuttamaan tavaraa X, jotta hän saa nähdä toisen välidemon. Niille pelaajille, jotka haluavat vain alkaa varastelemaan autoja ja tappamaan toisia pahiksia, odotus toimintaan pääsyyn saattaa olla kovin pitkä.

Kun tarina vihdoin on saatu kunnolla käyntiin, pelikenttänä toimiva New Bordeauxin kaupunki avautuu varsin isokokoisena. Kaupunki jakautuu useaan eri alueeseen, joihin kuuluvat muun muassa pakollinen hippialue, elegantti rikkaiden seutu, slummi ja niin edelleen. Jokainen alue eroaa toisistaan poliisien asenteiden ja kadulla koettavan tunnelman lisäksi myös tietysti ulkonäöllisesti.

Vaikka jokainen kaupunginosa on mukava kokea ja autoilla on hauska ajella, en oikein koe tarvetta tehdä lähempää tuttavuutta itse kaupunkiin. Päädyn helposti vain seuraamaan opastinnuolia, jotka vievät minusta tehtävästä toiseen. Pelin keräilytavarat eivät auta minua innostumaan kaupungista, sillä ne ovat kivuliaan väärin hyödynnetty. Isona mafiosona tuntuu luonnottomalle murtautua pieneen kioskiin varastamaan Playboy-lehteä tai älppäriä, vaikka ne kuinka kuuluisivat aikakauteen. Koska kerättävillä tavaroilla ei ole minkäänlaista vaikutusta itse tarinaan, ne päätyvät olemaan vain turhaa täytettä peliin.

Kaupungin avautuessa pelaajalle, avautuu myös mahdollisuus aloittaa oman rikollisimperiumin rakentaminen. Pala palalta pelaajan pitää vahvistaa pahamaista mainettaan ympäri kaupunkia. Tämä onnistuu kukistamalla muita isoja pomoja ottamalla haltuun heidän alueitaan, muun muassa vapauttamalla prostituoituja, varastamalla rahaa, tuhoamalla huumeita ja niin edelleen. Kun tuhoa on tehty tarpeeksi, vihollispomon voi pakottaa tekemään töitä vuoksesi tai päättää hänen päivänsä. Eri alueiden valtauksissa ei juuri eroa ole ja ne muutamat valtaukset jotka jäävät mieleen, johtuvat pelkästään valtauksen jälkeen tulevista välidemoista.

Tehtävien samankaltaisuus ei ole niiden suurin ongelma. Tehtävistä puuttuvat eeppiset taistelut. Lincolnin ohjaaminen on raskasta ja kömpelöä, varsinkin hänen suojautuessaan. Suojautumista joutuukin harrastamaan paljon taisteluissa. Onnistunut liikkuminen suojasta toiseen on kuitenkin satunnaisempaa kuin tarkoitettua ja epäonnistuminen palkitaan yleensä kuolettavilla osumisilla.

Tappelussa vihollisen pystyy pysäyttämään yllätyshyökkäyksellä joko kuolettavasti tai pelkästään kolkaten. Vaihtoehdolla ei tunnu olevan merkitystä itse tarinan kannalta, ja kerran tyylin voi valita valikosta, tuntuu se enemmänkin vain optiolta verisen ja kiltimmän pelin väliltä. Erillinen brutaalilopetus saa tosin ympärillä olevat muut viholliset hetkellisesti perääntymään, joka vähän nostaa liikkeen käytön tarpeellisuutta strategisessa mielessä.

Taisteluihin saa monipuolisuutta pelin edetessä. Mitä enemmän alueita on vallannut, sitä paremmat välit pelaajalla on alaisiinsa. Tämä näkyy parempina etuina kuten paikalle kutsuttuina autoina, aseiden myyjien parempana tarjontana ja niin edelleen. Aseet, kuten äänenvaimentimella varustettu pistooli, Molotovin koktaili ja kranaatit antavat mukavasti vaihtoehtoja päättää nujakat omaksi edukseen.

Hangar 13 luoman uskottavan ajankuvan kruunaa pelin upea soundtrack. Vaikka en välttämättä ole kiinnostunut tutkimaan kaupungin joka nurkkaa, huomasin istuvani autossa useasti pitempään kuin oli tarvetta, ainoastaan kuullakseni hyvän biisin loppuun. Kaikki aikakauden tähdet Johny Cashista Elvikseen tuntuvat juuri oikeille valinnoille nostattamaan pelin tunnelman kattoon.

Pelin hyvää tunnelmaa rikkoo ainoastaan pienet vastaan tulevat virheet. Esimerkiksi epälooginen päivänvalo, joka vaihtuu silmänräpäyksessä kirkkaasta keskipäivästä synkkään kuunloisteeseen, tuntuu oudolle. Tai järkyttävän huono grafiikka turhassa taustapeilissä autolla ajaessa häiritsee lähes yhtä paljon, kuin esimerkiksi vilkkuvat katuvalot loistamisen sijaan ohiajaessa. Virheet ovat pieniä ja harva niihin varmaan edes kiinnittää huomiota näin vahvan tunnelman keskellä.

Mafia III pystyy muuttamaan suloisesta ja pehmeästä pelaajasta, kuten minä, mitä karskeimman ja rajuimman pahiksen. Uskomaton tarina ja jännittävät hahmot kaivoivat sisäisen gangsterini esiin toden teolla. En pelkästään nähnyt tarinaa ruudulla vaan olin osa sitä. Ja juuri siinä kytee pelin valloittava voima. Tappelut ovat ok ja pelattavuus on mukiinmenevää mutta tunnelma on upeaa. Mafia III antaa pelaajalleen todellakin omaperäisen pelillisen kokemuksen. Kokemuksen, josta löytyy omat ongelmansa mutta niistäkin huolimatta, se todella on suuri seikkailu.