Marathon

Menneiden aikojen pelisarjoja herätellään henkiin nykyään ihan urakalla. Toiset uudelleenherätyksen kokeneet pelisarjat ovat laajalti tunnettuja, kun taas toiset ovat kenties päässeet livahtamaan historian unohduksen hämäriin. Marathon lienee näistä jälkimmäistä sorttia.

Alkujaan Marathon koetti tarjota Mac-pelaajille jotain, mitä nämä eivät 1990-luvun puolivälissä saaneet - kunnollisen vastineen Doomille. Uusi Marathon ei kuitenkaan kilpaile enää tuomiopäivän kanssa, vaan ottaa tähtäimeensä tällä hetkellä kovin suositus evakuointiammuskelut. Kaikkea Marathonin historiasta ei kuitenkaan genremuutoksen myötä ole kadotettu. Synkkä tieteistarina sijoittuu edelleen Tau Cetin ympäristöön, sata vuotta alkuperäisen pelin tapahtumien jälkeen. Myös tunnelmassa on paljon tuttua, kiitos pelillisen annin.

Itse peli on siis päällisin puolin Escape from Tarkovin ja ARC Raidersin kaltainen evakuointiräiskintä. Kolmen hengen tiimi teleporttaa valittuun lokaatioon Tau Cetille, jonka jälkeen poppoolla on enintään 25 minuuttia aikaa suorittaa kartalla tehtäviä, rosvota kaikki mikä reppuun vain mahtuu ja koettaa selviytyä ulospääsylle kuolematta. Julkaisun jälkeinen päivitys lisäsi mahdollisuuden myös kahden hengen ryhmille, mutta vain kaverin kanssa. Lisäksi kartoille voi rynniä yksin Rook-hahmoluokan käyttöön ottamalla, mutta tällöin tehtäviä ei pysty suorittamaan. Muut hahmoluokat ovat tuttua tavaraa monesta muusta hahmovetoisesta ammuskelusta: on tuhovoimainen Destroyer, varjoissa hiiviskelejä Vandal, sitten on parantajaa ja varasta ja niin edelleen. Hahmotasapaino on vähän sinne päin. Selkeästi hyödyllisimpiä ovat nimittäin juurikin edellämainitut vandaali ja parantaja, sekä erikoiskyvyllään vihollisten paikat paljastava Recon. Muiden hahmojen ominaisuudet eivät pärjää hyödyllisyydessään näille oikein mitenkään ja etenkin varas on hahmona aivan turha.

Marathonin omin juttu on se sama, kuin mikä oli alkuperäisessäkin pelissä, nimittäin todella uhkaavat viholliset ja tämän kautta myös omaperäinen selviytymistunnelma. Tehtävään valittu hahmo, eli juoksija, pääsee nimittäin hengestään todella helposti etenkin alkumetreillä, kun suojat ovat vielä heikot ja aseetkin vielä vähän niin ja näin. Vaikka hahmot ovatkin siis nimetty juoksijoiksi, juosta ei todellakaan kannata suin päin ja sinne tänne, sillä kun vihollisen punaiset silmät syttyvät hyökkäyksen merkiksi, kannattaa rynnätä vauhdilla suojaan.

Ensimmäisten tuntien aikana Marathon turhauttaa tämän vuoksi todella paljon. Koska kuollessaan menettää kerättyjen tavaroiden ohella myös kaikki varusteensa, progressio vaikuttaa todella hitaalta. Asiaa ei auta sekään, että vihollisten lisäksi kartoilla hiippailee myös muita tiimejä, jotka päästävät vastustajansa innolla päiviltään. On melkoisen hieno tunne, kun tiukkatempoisen juoksun päätteeksi on onnistunut saamaan kaikki valitut tehtävät suoritetuksi ja tavaraa kerätyksi, vain tullakseen ulospääsyllä vihollistiimin väijyttämäksi. Nyt kun julkaisusta on kulunut tovi, exfil-tolpilla väijyvät vastustajat eivät ole enää aivan samanlainen ongelma kuin aluksi, mutta ulospääsy on silti usein melkeinpä tuuristakin kiinni.

Toiminnan ohella Marathonissa on hyviä ideoita. Tehtäviä voi esimerkiksi ottaa vastaan kuudelta eri järjestöltä - kunhan ne on ensin avannut - ja näistä jokaisella on omanlaisensa agenda Tau Cetin pinnalla, mikä heijastuu luonnollisesti myös annettuihin tehtäviin. Kaikilla järjestöillä on myös oma kykypuunsa omine erikoisominaisuuksineen, mikä monipuolistaa hahmonkehitystä mukavasti. Kaikkien tehtävien suorittaminen ei onneksi myöskään vaadi onnistunutta exfil-pakoa, joten kuoleminen harmittaa joskus hieman vähemmän. Systeemissä on ideaa ja imua ja varsin huomaamatta Marathonin parissa kuluukin usein tunti poikineen.

Hyvin ominaisuuksien ohella huonoja puolia on sen sijaan tässä vaiheessa vielä niin ikään liuta. Pelin pääkäyttöliittymä on aivan hirvittävä sekasotku erilaisia alavalikoita, jossa kaikki esineet vieläpä näyttävät keskenään samanlaisilta ja fonttikoko on tarpeettoman pieni. Varustesetin kasaaminen juoksua varten on täten usein lähinnä raivostuttavaa, eikä asiaa auta se, että PC-käyttöliittymä on käännetty hiirelle suunniteltua ratkaisua myöten sellaisenaan konsoleille.

Yksinäisellä pelaajalla on Marathonin parissa myös ikävää. Vaikka satunnaiset pelikaverit ovat usein avuliaita ja mukavia tapauksia, käytännössä aloitettava juoksu on joka kerta järkevintä suunnitella ennakkoon, mikä on tietenkin satunnaispelaajien kanssa mahdotonta. Jos taas toisaalta mukaansa saa kaksi pelikaveria puheyhteydellä, Marathon muuttuu aivan eri peliksi ja tunnelmasta pystyy nauttimaan ihan eri tavalla.

Isoin miinus iskee kehiin vasta kuitenkin useiden pelituntien jälkeen. Karttoja on tällä hetkellä kolme ja neljäs, ykköskauden loppupeliä varten suunniteltu kartta aukeaa vasta myöhemmin ensi viikolla. Ennemmin tai myöhemmin vastaan iskee väistämättä innostuksen jälkeinen tylsyys samoja pienehköjä karttoja kolutessa ja samaa tavaroiden rohmuamista suorittaessa. Tällä tavoin kartat tietenkin tulevat tutuksi, mutta kuudesta eri hahmoluokasta huolimatta alkuinnostus laantuu yllättävänkin nopeasti. Sinänsä pelin ulkoasu on kyllä todella upeaa ja sulavaa jälkeä, jos vain värikäs kyberpunk-iloittelu suinkin osuu omaan estetiikantajuun.

Tässä vaiheessa Marathonista jää siis hieman ristiriitainen kuva. Toiminta on viihdyttävää ja etenkin ammuskelu on Bungielle tuttuun tyyliin todella onnistunutta. Selviytymistunnelma on myös oikein mainio. Peli alkaa kuitenkin toistaa liian nopeasti itseään ja turhautumisen hetkiin kannattaa varautua. Ehkä ajan ja lisäsisällön myötä meno Marathonissa paranee, mutta juuri tällä hetkellä siinä on puutteensa ja käytännössä järkevää pelattavaa vain kavereiden kanssa.