Mario & Sonic at the London 2012 Olympic Games

Track & Field -henkinen virtuaaliurheilu on viihdyttänyt pelaajasukupolvea toisensa jälkeen aina 80-luvulta lähtien. Siinä missä ennen katkottiin ilotikkuja ja hajotettiin nappeja, Marion ja Sonicin urheilubileissä ohjainten sijasta kyytiä annetaan käsille. Laji toisensa jälkeen ranne vispaa niin vimmatusti että pelin itsensäkin vinkkaamat huilitauot tulevat varmasti tarpeeseen.

Fyysinen konsepti viihdytti mainiosti jo edellisissäkin osissa, joten Sega ei ole lähtenyt Mario & Sonic at the London 2012 Olympic Gamesissa keksimään pyörää uudestaan. Suurin osa lajeista toimii aivan kuten kahdessa aiemmassakin osassa, välillä vauhdikasta rannetta, välillä millintarkkaa ajoitusta vaatien. Uusia lajeja on yllättävän vähän. Sen lisäksi että mielikuvitukselliset Dream-lajit on vedetty kokonaan uusiksi, ensiesiintymisensä tekevät ainoastaan kuviouinti, naruvoimistelu, jalkapallo, sulkapallo ja ratsastus. Uudetkin lajit ovat pääsääntöisesti vain talviolympialaisista tuttuja lajeja uusilla grafiikoilla. Esimerkiksi naruvoimistelu toimii prikulleen kuten taitoluistelu ja ratsastuksessa on otettu kovasti vaikutteita laskettelusta. Vaikka uutuuksien vähyys häiritsee, lajien toteutuksessa ei sinänsä ole moitteen sijaa, onhan ne testattu toimiviksi jo aiemmin.

Unilajeja on tarjolla kokonaista 11 kappaletta ja niissä mielikuvitusruuvia on kiristetty huomattavasti reilummin. Siinä missä yhdessä lajissa kilpaillaan vauhdikkaasti flipperin sisällä kovin Super Monkey Ball -henkisesti, loikitaan toisessa pilveltä toiselle kuin Super Mariossa ikään. Muutama laji vaatii myös hauskasti koko nelihenkisen joukkueen saumatonta yhteistyötä, kuten koskenlasku jossa pelkkä lautan kääntäminen vaatii joukkueen täydellistä yhteen hiileen puhaltamista, pärjäämisestä puhumattakaan. Unilajit ovat järjestään hauskoja ja onnistuneita ja piristävät muuten tutun oloista kokonaisuutta huomattavasti.

<newpage>

Kaksi aiempaa osaa olivat rakenteeltaan enemmän perinteistä olympiahenkeä lähellä, mutta Lontoossa on bileet. Pelin keskeisin ominaisuus on varsin ovela reaaliaikaista Mario Partyä muistuttava London Party -osuus, jossa kilpailijat yrittävät kerätä tarra-arkkinsa täyteen liimakuvia ennen muita pelaajia. Lontoon bileissä on tarjolla urheilun lisäksi liuta minipelejä, joista tarrojen lisäksi palkitaan esimerkiksi muiden pelaajien kiusaamisella.

Hieman hölmösti lyhin 32 tarran mittainen peli saattaa päättyä ennenkuin ensimmäistäkään urheilulajia on pelattu, sillä tarroja jaetaan minipeleistä varsin avokätisesti. Onnekas pelaaja saattaa napata esimerkiksi ruletista saaliikseen kokonaista 16 tarraa, jolloin peli on ohitse alta aikayksikön. Idea heikompien pelaajien kisassa mukana pitämisestä on hyvä, mutta tasapainotus on mennyt pahasti metsään. Bileistä voi selviytyä voittajana parhaimmillaan voittamatta ainuttakaan urheilulajia tai minipeliä, mikä syö koko pelin ideaa todella pahasti. Yksinpelaajille tarjolla ei bileiden ja yksittäisten lajien lisäksi ole muuta kuin pukujen ja saavutusten metsästämistä, mikä on juuri niin tylsää miltä kuulostaakin.

Silti, Mario & Sonic at the London 2012 Olympic Games on tähän asti kokonaisuutena onnistunein Mario & Sonic -urheilu. Se tärkein, eli itse urheilulajit ovat kautta linjan onnistuneita ja pelin pirtsakka ulkoasukaan ei moitteen sanaa saa. Aiempien osien omistajille peli ei tarjoa juuri uutta, mutta koko perheen urheiluhupina London 2012 on hyvä ostos. Lajit oppii nopeasti ja nuoremmillekin pelaajille on tarjolla riittävän helposti omaksuttavaa hupia. Jos pelisarja ei ole ennestään tuttu, tasoloikkasankarien näkemys Lontoon urheilukarkeloista on ehdottomasti suositeltava ostos.