Mitäpä sitä sanomaan pelistä, jonka laatu riippuu yhteisön aktiivisuudesta? Tennis on ikiaikainen laji, joka toimii aina, mutta pysyäkseen elossa se tarvitsee Wimbledonin hypetettyä vetovoimaa. Mario Tennis Fever kopioi vastaavaa yhden tapahtuman jätti-ihmettä, joka tarjoaa varmaa hupia, kunhan areenoilla riittää peliseuraa, sillä yksin nappulakengät käyvät äkkiä epämukaviksi.
Tekoäly seuralaisena ei kummoiseen kykene edes vaikeimmissa turnauksissa, eikä sooloilijalle tarjota minipelien puolella käytännössä muuta kuin eri versioita tarkkuusammunnasta. Yhdessä minipelissä yritetään osua rinkuloihin verkon päällä, toisessa ruutuihin pelikentän takalaidalla ja kolmannessa sellaiseen kohtaan, josta sijaintia vaihtava pallopoika ei pysty lyömään takaisin.
Suurimpana yksilösuorituksena kontataan tennisopen hoivassa. Mysteerimonsteri muuttaa Marion vauvaksi, joten loogisena ratkaisuna pikkukeho täytyy treenata takaisin aikuisen tasolle. Käytännössä seikkailu on ylipitkä tutoriaali, jossa aivan kaikki tennislyönneistä tähtäämiseen käydään läpi hyyyvin hitaaasti. Junnutenniksen kasvattina voin taata, että tämä on poikkeuksellinen ennätys perusteiden perusteellisessa läpikäynnissä. Missään ei oikeasti jumitettaisi näin pitkää siinä, mikä erottaa lyhyttä ja pitkää lentorataa toisistaan, mutta ainakin jokainen pysyy tahdissa vaippoihin katsomatta.
Erikoisinta on se, ettei seikkailua ole mahdollista pelata yhteistyönä, vaikka Mario harjoittelee yhdessä Luigin kanssa - ja vieläpä samassa tiimissä! Nintendo tykkää yhä tunkea yksinpeleihin väkinäisiä kaksinpelejä, joissa apukuskilla ei ole oikeasti tekemistä, mistä tuorein esimerkki on DK Bananza. Nyt kun yhdessä tekemiseen löytyy parhaat mahdolliset edellytykset, kaksin ei saakaan seikkailla. Ota tästä nyt selvää.
Muutoin penkkiurheilu samalta sohvalta toimii täydellisesti. Minipelejä yhdessä? Hoituu! Hassuja haasteita avustettuna? Siitä vaan! Tennistä tiimissä tai vastakkain yhdestä neljään pelaajaan? Tottahan toki! Kaikki rullaa kiitettävästi jaetulta ruudulta, minkä lisäksi paikallisesti onnistuu "game share" sekä ekalle että tokalle Switchille.
Nettimoninpelistä ei täysin tarkkaa arviota pysty antamaan, sillä arvosteluversion otteluaikataulusta vastasi hommaan varautunut Nintendo ja liikenne oli eittämättä huomattavasti vähäisempää kuin pelin tullessa kaikkien saataville. Todellinen stressitesti on siis vasta edessä, mutta eristetyssä labrakokeessa ei ilmennyt mitään sellaista, mistä pitäisi ennakkoon panikoida. Ainoa viive löytyi pelaajien hoksottimista, ei tekniikan puolelta.
Toimiva tennispaketti lämmittää lihaksistoa toki näppärästi, mutta samaa treeniä löytyy jo vanhemmista Mario Tennis -mittelöistä. Uutta kipinää haetaan tällä kertaa Fever-mailoista, joista valitaan yksi ennen matsin alkamista. Rajoitteita ei ole, joten mukavuusalueelta ei tarvitse poistua, kun se oikea löytyy.
Perusidea kaikissa mailoissa on sama: Pallotellessa kuumemittari täyttyy, kunnes rajan tullessa vastaan aukeaa mahdollisuus spesiaalille. Se on tavalliseen lyöntiin verrattuna tarkempi ja nopeampi sekä aktivoi valitun mailan efektin. Yksinkertaisimmat aiheuttavat räjähdyksen jättäen vastustajan puolelle kenttää muun muassa tulisia tai jäisiä ansoja. Niihin astuminen estää pelaamisen hetkeksi sekä syö elkkua. Terveyden loppuessa pelihahmon vauhti hidastuu niin paljon, että kannattaa melkeinpä suoraan luovuttaa.
Spessumailojen hyötyä ja riskiä tasapainotellaan sillä, että ansat aktivoituvat vasta pallon osuessa maahan. Jos siis vastustaja onnistuu palauttamaan pallon takaisin suoraan ilmasta, ansat tulevatkin omalle puolelle. Itsensä voi tosin vielä pelastaa onnistumalla myös ilmalyönnissä. Intensiivinen pallottelu räjähtävällä riskillä jatkuu kunnes jompikumpi antaa pallon koskettaa maata. Yleensä se tapahtuu aika pian, koska tämä on tennistä, ei sulkapalloa.
Uudet mailat tuovat otteluihin sattumanvaraista intensiteettiä, mutta niiden vapaamuotoinen toteutus aiheuttaa tennissääntöihin hankalasti tasapainotettavan ongelman. Pelaaja saa mielihalujensa mukaan yhdistää minkä tahansa hahmon mihin tahansa mailaan. Niinpä pahimmillaan vastassa on kalmari, jonka lyönneissä on ylimääräistä kierrettä ja joka spesiaalin voimasta muuttaa sekä itsensä että pallon näkymättömäksi. Tällaisissa tilanteissa tuntuu, että tennistaitojen sijaan voittaja valitaan sen mukaan, kumpi osaa huijata paremmin.
Verkon liigassa rankattuja matseja saa mielensä mukaan pelata tavisten tai puijareiden sarjassa, joissa on erilliset pisteytykset, mikä mahdollistaa koko ongelman kiertämisen. Tavistelua ei kannata pelätä, koska Mario Tenniksen laatu ei lepää vain uuden mailakeksinnön varassa, ja perinteisen tennispallon nopeus on erikseen säädettävä asetus (nopein vaihtoehto vastaa suurin piirtein oikeaa tennispalloa).
Perinteiset lyönnit sisältävät tarpeeksi kierteitä, roikkuja, voimansäätelyä, syöksyjä ja lähi- sekä kaukopelin raivokasta vaihtelua, että tennis itsessään viehättää. Täysin ongelmatonta tämäkään ei vain ole, koska pelihahmojen sisäänrakennetut erot vaikuttavat kaikkeen liikkumisnopeudesta pallottelutaitoon, eikä rakkautta jaettu tasapuolisesti. Esimerkiksi nopsa Nabbit ehtii vastaiskuun vaikka toiselta puolen kenttää, mutta kärsii heikosta rystylyönnistä. Silti rosterissa on myös ihan yhtä nopea Toad, joka pamauttaa täydellä teholla sekä kämmen- että rystypuolelta. Pahimmillaan erot ovat sitä luokkaa, ettei oikea tennisliiga antaisi tällaisten pelaajien ikinä edes kohdata.
Mario Tennis Fever on oikein näppärä lisä putkimiehen urheilulinjastoon. Silkkaa US Open -tasoa tarjoilee paikallinen moninpeli, jonka pohjalta verkkoliigalle toivoo pitkää ikää. Eniten kysymyksiä herättää villisti epätasapainotetut ihmemailat, joita oletettavasti tullaan puolustamaan ja vastustamaan intohimoisesti. Toki koko väittelyn saa vältettyä pelaamalla vain tavallista tennistä, mikä tosin sivuuttaa pelin nimeen saakka nostetun kuumehoureilun. Silloin ainoastaan kaksi kolmasosaa on erinomaista sisältöä, joten aivan ässäsyöttöön ei ylletä.
