Marvel's Spider-Man 2 onnistuu parantamaan jo valmiiksi hyvää kaavaa

Hyvästä on aina vaikea parantaa. Insomniac Gamesin Marvel's Spider-Man 2 onnistuu kuitenkin nostamaan sekä tuotantoarvoja että panoksia Hämähäkkimiehen uudessa pelissä, jonka maailmassa liikkuminen on ehkä miellyttävintä, mitä avoimen maailman pelissä on koskaan tullut vastaan.

Suoraan ykkösosan ja sen lisärin tarinoista jatkava Marvel's Spider-Man 2 tuo nyt molemmat New Yorkin sankarit yhteen uusine kaupunginosineen päivineen. Edeltävien pelien pelaaminen ei ole pakollista, mutta auttaa valtavasti sekä lukuisien palaavien hahmojen ja heidän tarinoidensa ymmärtämistä että pelin nopeaan tahtiin esiteltävien uusien ominaisuuksien kanssa sinuiksi pääsemisessä. Peter Parker ja Miles Morales viettävät tarinan alkuosassa yllättävänkin paljon aikaa perinteisten ikäistensä ongelmien ratkomisessa opiskelusta asunto-ongelmiin ja rakkauden kiemuroihin. Edellisten pelien pahiksia näkyy kuvioissa yllättävän paljon, mutta kaikki ei ole enää ennallaan. Tämän kaksikon vaarallisimmissa vastustajissa nähtävän muutoksen takia olisikin hyvä, että edelliset pelit olisi ehtinyt pelaamaan pohjille. Moninpeliä ei harmillisesti ole, vaikka kahden päähenkilön mukanaolo olisikin tarjonnut erinomaisen tilaisuuden sellaisen lisäämiseen.

Kahteen osaan jaettua pääjuonta riittää pelattavaksi tuntitolkulla, mutta iso osa ajasta menee sivutehtävien ja maisemien tarkastelussa. Luvassa on niin tarinavetoisia lyhyitä pätkiä tuttujen hahmojen parissa, liitovarjoilua pilvenpiirtäjien seassa, hiiviskelyä vastustajien tukikohdissa kuin haastehuoneita tutun pahiksen kanssa. Kaikki antavat parivaljakolle kokemuspisteitä uusien kykyjen avaamista varten sekä resursseja hyvin monipuolisen varustevalikoiman parantamiseksi. Lopussa pelaajalla onkin tusina erilaista erikoisliikettä käytettävänä ja lukuisia mittareita seurattavaksi, mikä saattaa tuntua hektisimmissä kohtauksissa hieman liioittelulta.

Taistelua on toki heti ensimmäisistä hetkistä alkaen, mutta panokset alkavat kasvaa vasta, kun eräs Hämähäkkimiehen vaarallisimmista - mutta kenties hieman vähemmän tunnetuista - vastustajista saapuu kaupunkiin. Tapahtumat eskaloituvat sen jälkeen nopeasti huolestuttavasta hengenvaaralliseen ja lopulta lähes apokalyptisiin mittoihin, ja monia tarinan lankoja seurataan yhtä aikaa Peterin ja Milesin vinkkeleistä. Kahtia jaettu pääjuoni on aina pieni riski, mutta Insomniac Games onnistuu pitämään kaikki langat käsissään niin, että molemmille sankareille annetaan riittävästi tekemistä ja ruutuaikaa. Muitakin hahmoja pääsee hetkellisesti ohjastamaan niin hyvässä kuin pahassakin. Eräs loppupuoliskon kohtaus kirvoitti spontaaneja hurraahuutoja ja jäi välittömästi mieleen.

Iso Omena on suurempi kuin koskaan ja niin Peterin oma synnyinkaupunginosa Queens kuin Brooklyn on lisätty kartalle. Näiden lisäksi mukana on Coney Islandin kaltaisia ikonisia kohteita. Lisättyjen alueiden rakennuskanta on länsipuolta paljon matalampaa, minkä takia uudet liitosiivet tulevat tarpeeseen. Sankarit eivät voi varsinaisesti lentää niillä, mutta liitomatkat ovat varsin pitkiä, ja kartalla risteilevät tuulitunnelit auttavat vauhdittamaan matkantekoa merkittävästi. Siivet vievät pelin hämismäisyyttä hieman pois, mutta perinteisen ja todella tyydyttävän seittilinkoilun kanssa luovat äärimmäisen monipuolisen liikkumiselämyksen betoniviidakon halki. Kaupungin läpi sompailu on niin sulavaa, että pelin pikamatkustustoimintoa tulee käytettyä ani harvoin. Semminkin kuin matkan varrella on yleensä aina rikosta pysäytettäväksi, resurssilaatikoita avattavaksi tai uusia tehtäviä suoritettavaksi.

Taistelu on ykkösosasta tuttua sujuvaa pätkintää väistelyineen ja vastaliikkeineen. Molemmat hämikset ovat notkeita ja nopeita suosien osumien välttelyä torjumisen sijaan. Kun taistelu napsahtaa kohdalleen, lukuisien vihollisten välillä sinkoilu sekä tuntuu että näyttää todella tyylikkäältä. Miles jatkaa (hieman oudosti Venomiksi nimettyjen) sähkökykyjensä kanssa Peterin oppiessa uusia jekkuja lähteestä, jota ei juonipaljastusten takia kannata tässä kertoa. Molempien uudet taidot sopivat hyvin osaksi peruspeliä, mutta eivät erottele kahta hahmoa aivan valtavasti toisistaan. On toki ymmärrettävää, että koska hahmoja vaihdetaan välillä tiuhaan, niiden perustoiminnot eivät saa erota toisistaan liian paljoa, mutta jonkinlaista suurempaa eroa olisi ollut mukava nähdä.

Välillä taisteluiden kaaos on kuitenkin liikaa, ja etenkin ammuskelevien pahisten suuri määrä teettää ongelmia kokeneenkin pelaajan kanssa pakottaen välttelemään osumaa rakennusten tai seinien takana piileskelemällä. Monet kohtaukset saa aloittaa aluksi piilossa, joten laumaa voi harventaa varjoista pistämällä porukkaa pakettiin, kunhan muut eivät tätä operaatiota huomaa. Suurin osa hiiviskelytehtävistä ei onneksi paljastumisen myötä päädy epäonnistumiseen, mutta sen jälkeinen taistelu voi olla tavallista haastavampi.

Marvel's Spider-Man 2 on käytännössä kaikilla tavoin parannettu mutta edelleen hyvin tuttu tulkinta Hämähäkkimiehestä videopelimuodossa. Isompia muutoksia odottaneet saattavat pettyä pääosin ennallaan olevaan tapahtumapaikkaan ja toimintaan, mutta jos piti edellisistä osista, pitää taatusti tästäkin. Liitosiivet ovat yhtä aikaa sekä erinomainen että hahmojen ainutlaatuisesta liikkumistavasta pois vievä keksintö, ja saattaa jakaa mielipiteitä tämän takia. Peli ei myöskään säästele pelaajaansa, ja tuuppaa nopeasti syvään päähän tusinan eri liikkeen, vastaliikkeen ja ympäristön hyödyntämisen kanssa. Onneksi vaikeustasoa voi vaihtaa lennosta, kunnes oma mukavuusalue edistymisen ja haasteen välillä on löytynyt.

Juoni hyvin suoraviivaisesti petaa pelille kolmososaa, joka lienee varsin todennäköinen pelin suosio huomioiden. Toivottavasti siihenkin saadaan lisää kaavaa kehittäviä ideoita ja kenties uusia flengailuympäristöjäkin, jotta hyvä pohja ei ala toistaa itseään.