Medal of Honor

Käsi pystyyn, kun alkaa tuntua tutulta: Lähi-idässä kiehuu, kun paikalliset terroristit ja muut turbaanipäät räiskivät toisiaan. Tätähän ei Jenkkilässä suvaita, joten tähtilipun omat pojat lähtevät julistamaan rauhan sanomaa - hampaisiin asti aseistautuneina. Pelaajan ohjaama solttu vaihtelee kenttien välillä, ja AC-130:n tykkejä laulatetaan parissakin tehtävässä. Viimeistään kakkostehtävän alussa, kun löysin itseni niittämästä rosvoja lentokoneiden "hautausmaalta", oli pakko ottaa levy ulos kelkasta ja varmistaa, etten ollut syöttänyt koneelleni vahingossa Modern Warfare 2:n raakileversiota.

Medal of Honor tekee silti yhden asian paremmin kuin taistelutoverinsa: se puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Irak, al-Qaida ja taliban ovat kaikki nimiä, joihin muissa peleissä toki viitataan, mutta varotaan visusti nimeämästä. Ääri-islamistipomojen jäljittämisessä Helmandin aavikoilla on yllättävän aito fiilis, kun alitajunta lähettää uutislähetysten välittämiä muistikuvia toiminnan täytteeksi. Kuten arvata saattaa, kissan pöydälle nostaminen synnytti meteliä lounasvieraissa, eikä Tanskan puolustusministerikään jättänyt lusikkaansa sopasta. Hän piti tapahtumien sijoittamista tanskalaisten sotilasalueelle "mauttomana". Myös UK:n puolustusministeri sekä USA:n asevoimat ovat kritisoineet Medal of Honorin kuvaamia tapahtumia epäkunnioittaviksi Lähi-idässä palvelleita sotilaita kohtaan. Lopputuloksena EA taipui nimeämään moninpelipuolen pelattavat talibantaistelijat Opposing Forceksi.

Vaikka mediadraama olisi miten jännittävää seurattavaa tahansa, se ei taianomaisesti tee Medal of Honorista hyvää peliä. Uskallanpa todeta, että jokainen meistä on ainakin kokeillut jotain Call of Duty -pelisarjan osaa ja päässyt sitä kautta todistamaan, millainen on hyvä ohjaus. Terävä tuntuma, sulava liike ja juuri sopivan vähän ilmavuutta. Medal of Honorin Tier 1 -taistelijat takkuilevat kokeneenkin räiskintäveteraanin käsissä, eikä säätöasetuksista tunnu millään löytyvän sopivaa tähtäysherkkyyttä. Ainakin konsoleilla kankea ohjaus käy meikäläisen hermoon ja jää piikittelemään sitä koko loppuajaksi, joten nillittäminen tylsästä kenttäsuunnittelusta, huonosta tekoälystä ja varsin keskinkertaisesta ulkoasusta on toisarvoista.

Entä DICE sitten? Ruotsalainen tähtisikermä loisteliaan Battlefield-pelisarjan takana on värvätty tekemään MOH:n moninpelistä yhtä hyvä kuin "bäfässä". Svenskeillä on todistetusti siihen kaikki mahdollisuudet, mutta miten se sanonta useammasta kokista taas meneekään - aivan niin, reisillehän se menee. Nettipeli on rakennettu alan standardit täyttäen: on useita eri pelimuotoja, kokemuspisteillä ostettavia härpäkkeitä ja tappoputkilla avattavia erikoispommeja. Myönnettäköön, että sitä monipuolisinta tai suurinta verkkosotaa ei MOH:n servereillä käydä, mutta sisällöllisesti kaikki on ok. Pelaamista kiusaavat kuitenkin samat ongelmat kuin yksinpelissä: viipyilevä ohjaus ja tylsä kenttäsuunnittelu.

Medal of Honoria on vaikea suositella. Räiskintäpelejä vähemmän pelaavalle se on käypä toimintarymistely kuten mikä tahansa muukin peli, jossa aseet laulavat ja viholliset kaatuvat. Kaikki virtuaalisodat käynyt jamppa taas odottaa nettipuolelta syvyyttä ja monipuolisuutta sekä yksinpeliltä jotain uutta - jotain, mitä Medal of Honor ei tarjoa.