Medal of Honor: Warfighter

Sotilasjargon virtaa radiosta korviini. Pieni eliittisotilaiden ryhmä, jota pelissä seurataan, on juuri saapunut Filippiineille pelastamaan korkea-arvoisia panttivankeja. Suurkaupunki on täysin tulvan peitossa, ja valtavat aallot repivät säälimättä rakennuksia ja kasvustoja. Maisemaa halkovien teiden muistuttaessa enemmän jokia kuin ajoväyliä on vaikea kuvitella, että vain hetki sitten kyseessä oli moderni metropoli.

Ryhmä on täysin altavastaajan asemassa. Tehtävää onkin lähestyttävä tarkkuudella - ennemmin etäältä hiljaa kiikarikiväärillä kuin päättömästi vyöryttämällä. Näin jatkuu hetken aikaa, mutta sitten helvetti pääsee irti. Grafiikat ovat näyttävät, toiminta on mahtipontista, ääniefektit ovat alansa ehdotonta kärkeä ja skenaariokin vaikuttaa kaikessa hengästyttävyydessään ihan uskottavalta. Jäljelle jää vain yksi ongelma, joka todella viiltää mieltä: pelaaminen ei tunnu hauskalta.

Medal of Honor: Warfighter alkoi haiskahtaa mädäntyneeltä jo ennen kuin se löysi tiensä toimitukseen. Arviokappaleita pantattiin maailmanlaajuisesti aivan viime tippaan, mikä on yleensä merkki siitä, että julkaisija tietää pelissä olevan jotain pielessä. Ja kas, kun peli lopulta oli käsissä, se vaati jättipäivityksen lataamista ennen kuin suostui toimimaan. Jokin näyttää menneen pahasti vikaan kehittäjä Danger Closella. Veikkaanpa, että peli ei yksinkertaisesti ollut valmis, ja EA on vaatinut sitä kauppoihin hinnalla millä hyvänsä ennen Call of Duty: Black Ops II:ta ja Halo 4:ää.

Warfighterissa ei tullut vastaan mitään, mikä kiistäisi teoriani. Jo pelin harjoitustehtävässä onnistuin kuolemaan muutaman ensimmäisen sekunnin aikana. Miksi? Hyvä kysymys, mutta näyttää siltä, että yritin tehdä jotain hieman eri tavalla kuin kehittäjä oli visioinut. Siitä rangaistuksena on kuolema. Ennen pitkää sitä oppii, että Warfighter on hyperlineaarinen peli, jossa luovista ratkaisuista rangaistaan - ja äärettömän tökerösti.

Vaikutelma on jollain tavalla surrealistinen, koska vaikka pelimekaniikat vetävät v-käyrän kattoon, visuaalisesti peli on yksi parhaimman näköisistä esityksistä Xbox 360:lla. Paikoin peli on todella herkullisen näköinen ja Danger Close hyödyntää taitavasti ruotsalaisen Dicen Frostbite 2 -moottoria. Valaistusefektit ja dynaamiset objektit tekevät harjoitustehtävän satamasta elävän näköisen paikan, ja kaikki sortuu, räjähtää ja rikkoutuu.

Pelin kaava vain ei pääse lähellekään visuaalista tasoa. Pelaajaa juoksutetaan jatkuvasti noin metrin levyisellä, romahtavien rakennelmien reunustamalla polulla, ennen kuin tullaan helikopterille, jonka lähistöltä onneksi löytyy käytettävä bazooka kopterin posauttamiseksi kappaleiksi. Paikoin tuntuu kuin Danger Close olisi unohtanut Medal of Honorin onnistuneet osiot ja yrittänyt sen sijaan jäljitellä Call of Duty: Modern Warfare 3:a (ja ei, sekään ei ollut loistava peli). Medal of Honor: Warfighter ei tiedä, kummalla jalalla seisoisi: ollako hyperrealistinen toimintapläjäys vai vuoristorata-ajelua muistuttavaa sotapornoa?

Kun tapasin pelin tuottajan Greg Goodrichin viime keväänä, hän kertoi haluavansa luoda jotain uutta tässä genressä. Hän kertoi paineista ja henkisistä kivuista, joita sekä sotilaat että näiden perheet joutuvat sietämään. Ja jotta kaikki olisi mahdollisimman todellista, studiolle oli tuotu useita Yhdysvaltain armeijassa palvelleita rintamaveteraaneja avustamaan kehityksessä.

Goodrichin visiot ovat aistittavissa valmiissa tuotteessa. Päähahmon parisuhde on romahtamassa, ja tämän painiskelu siitä, viettääkö aikaa tyttärensä kanssa vai taisteleeko terroristeja vastaan toisella puolella maapalloa, tuntuu raikkaammalta kuin mitä genre yleensä tarjoaa. Lisäksi useat todellisuuteen pohjautuvat tapahtumat ja yksityiskohdat antavat pelille uskottavuutta. Mutta kun peli pakottaa tanssimaan kapealla nuoralla ja evää mahdollisuudet kokeilla erilaisia taktiikoita, kaikki tuntuu vain silmien eteen vedetyltä kulissilta.

Peli myös sortuu käyttämään kaikkia genren kliseitä. Oho, tässä tulee se kenttä, jossa räiskitään ajoneuvosta kiinnitetyllä konekiväärillä. Jaha, nyt siirrytään yövalaistukseen ja metsästetään vihollisia pimeänäkölasien avulla. Sitten jo otetaankin siivet alle ja tulitetaan maassa olevia tyyppejä. Takaa-ajokohtaus, jonkun pelastustehtävä, tulitukitehtävä kiikarikiväärillä... omaperäisyys loistaa poissaolollaan.

Medal of Honor: Warfighter onnistuu harvoin nousemaan keskinkertaisuuden yläpuolelle. Lähinnä näin tapahtuu kampanjan loppupuolella, jossa tarina ja pelimekaniikka paiskaavat kättä ja tarjoavat yllättävän käänteen. Se on kuitenkin pieni valopilkahdus tämän kokoluokan pelissä. Ja kun otetaan huomioon vielä se, ettei peli tunnu loppuun asti viimeistellyltä, ei sitä voi missään tapauksessa nostaa hyville pisteille.

Kahden läpipeluukertani aikana omat sotilaat työnsivät minut useaan otteeseen suoraan vihollisen konekiväärin eteen, koska satuin seisomaan näiden ennalta määrätyllä kulkureitillä. Kuolema puolestaan pitkittää peliä tuskallisesti kehnojen tallennuspaikkojen ja pitkien latausaikojen vuoksi.

Joissain paikoissa voi myös törmätä klassisiin näkymättömiin seinämiin, jotka viimeistään varmistavat, ettei pelaaja pääse yllättämään vihollista. Puolustuslinjat on tulitettava auki täsmälleen niin kuin peli haluaa. Tämä alkaa tuntua salaliitolta pelaajaa vastaan, koska vihollista kiinnostaa oikeastaan vain se, missä pelaaja on, eikä se mitä muut ryhmäläiset tekevät. Ne voivat seisoa vaikka suoraan vihollisen edessä, mutta silti vihollinen ampuu kauempana olevan pelaajan kuoliaaksi.

Pelin tekoäly on genren surkeimpia ja rikkoo täysin illuusion siitä, että pelissä pitäisi olla jonkinlaista realismia. Vihollinen voi kyllä osua pelaajan hahmoon, vaikka todellisuudessa tämän ei pitäisi pystyä edes näkemään sitä, mutta kaiken kukkuraksi pelaaja ei voi aina tappaa vihollista, vaikka siihen osuisikin. Osumantunnistus on täysin hakoteillä.

Juttu vain on niin, ettei Medal of Honor: Warfighter ole valmis. Se on oikeastaan sääli, koska kehittäjien ideoissa on ollut potentiaalia. Esimerkiksi niinkin triviaalissa ominaisuudessa kuin oven murrossa on yritetty jotain uutta. Pelaaja voi päättää, miten oven murtaa, ennen kuin syöksyy sisään elokuvamaisen hidastuksen saattelemana. Alussa ovia voi vain potkia auki, mutta sitten käteen tarttuu kirves, sorkkarauta, haulikko ja muita varusteita. Millään näistä ei vain ole mitään merkitystä. Oletusvaihtoehto on aina nopeampi ja tehokkaampi. Danger Closella ei tunnu olleen riittävästi aikaa implementoida ja hioa ominaisuutta. Peli yksinkertaisesti kuhisee puolivillaisia ratkaisuja.

Medal of Honor: Warfighterin yksinpeli ei siis tunnu hyvältä. Se on kuuden tunnin röykkyinen riesa, joka saa isän kädestä, kun Microsoft vapauttaa Master Chiefin viiden vuoden syväjäästä Halo 4:ssä ja Activision julkaisee jatkoa Call of Dutylleen Black Ops II:n muodossa.

Pelin pelastamiseen tarvittaisiin todella fantastinen moninpeli. Ja kyllä, verkkorähinät maistuvat hieman paremmalle kuin kampanja, mutta eivät riittävästi nostaakseen arvosanan hyvän puolelle. Yksi ongelmista on lähes käyttökelvoton valikkoasettelu, joka tekee päivitysten ja muiden ominaisuuksien nypläämisestä hidasta ja sekavaa. Alkuunsa kaikki on niin epämääräistä, että pelihaluja on vaikea herätellä.

Kun vauhtiin pääsee, Warfighter ei ole moninpelinä huono - ongelma on vain siinä, että parempaakin on tarjolla. Kun vastaan asettaa Battlefield 3:n tai Call of Dutyn, on vaikea keksiä riittävän painavaa syytä, miksi Warfighteriin kannattaisi käyttää aikaansa näiden sijaan.

Moninpeli on yhdistelmä hyvää verkkokoodia, liian pieniä kenttiä ja näennäisesti epätasapainoisia aseita. Ainoa pelimuoto, johon tunsin vetoa, on uusi co-op-moodi Fireteam. Se kannustaa tiimityöskentelyyn aivan uudella tavalla. Pelaajat taistelevat parivaljakkoina, joissa jokainen on täysin riippuvainen kumppanistaan saadakseen pisteitä, voidakseen spawnata ja niin edelleen. Sooloilulla ei pötkitä pitkälle.

Vaikka Fireteam pitää otteessaan jonkin aikaa, se ei pelasta Medal of Honor: Warfighteria kaikilta niiltä ongelmilta, joita arviossa on esitetty. Lähinnä se auttaa pelin nippa nappa hyväksyttävälle tasolle.

Lopputulos ei ole täysi pohjanoteeraus, mutta ei hyväkään. Peli kahlaa pääosin keskinkertaisuuden harmaassa suossa, mikä ehkä selittää myös ristiriitaisia markkinointikikkoja asevalmistajien kanssa viime kesältä. EA kaipasi kipeästi huomiota, sillä Medal of Honor: Warfighter ei ole tarpeeksi hyvä seisoakseen omilla jaloillaan.

Yksinpelitraileri