Kun puhutaan yleisesti räiskintäpeleistä, id Software nousee väkisinkin esiin. Näin on tainnut käydä Reikon Gamesillekin uutta peliä suunnitellessa, koska scifiräiskintä Metal Eden muistuttaa monin tavoin id Softwaren klassikoita, kuten Doomia ja Quakea. Tässäkään vauhdikkaassa tulevaisuuden kuvassa ei ammuksia säästellä.
Kerran ihmiskunnan toivona pidetty kaupunki Moebius Vulcan-planeetan kiertoradalla on joutunut vihamielisten koneiden hallintaan. Ihmisiä pelastamaan lähetetään Hyper Unit -androidi, joka monipuolisen arsenaalinsa ja taitojensa ansiosta on erikoistunut tiedustelu- ja taistelutehtäviin.
Metal Eden sukeltaa syvälle scifimaailmaan luoden kiehtovan pohjan tarinalle. Valitettavasti kerronta kompastelee niin paljon teknojargoniin ja korulauseisiin heti alkumetreillä, etten oikeasti pysynyt edes perässä, miksi pelissä taistellaan. Juurisyihin ei saa kauheasti lisätietoa pelin markkinointiteksteistäkään, mitkä vaikuttavat epäjohdonmukaisuudessaan ja leväperäisyydessään pitkälti tekoälyn luomalta. Onneksi tarinan voi unohtaa tyhjyyttä kolisevan pinnallisuutensa alle, sillä itse peli on pelkkää suoraviivaista tykitystä.
Metal Eden on pesunkestävä FPS. Hahmon silmistä koettu peli sysää erilaisia tehtäviä pelaajalle koneiden aktivoinneista ihmisten pelastamiseen. Olipa kyseinen tehtävänanto mitä tahansa, pelissä se muuttuu aina tiukasti rajoitetun, autioituneen scifirakennelman käytävillä tai planeetan pinnalla juoksenteluun. Tämän juoksentelun aikana pysähdellään vähän väliä räiskimään vihollisia ja päätteeksi otetaan yhteen jonkinlaisen loppupomon kanssa liian selkeillä taisteluareenoilla. Ja kun puhun areenoista, tarkoitan valoseinin suljettua tilaa, jossa ilmoitetaan ilmestyvistä vihollisaalloista, ilmassa leijailevia ammuksia, tasoja useammassa kerroksessa, juostavia seinäpintoja ja ponnahduslautoja.
Hahmon toiminnot ovat yhdistelmä klassisimpia liikkeitä ja ominaisuuksia. Tuplahypyn ja hetkittäisen leijumisen ohella hahmo voi juosta tietyillä seinillä kuin Mirror's Edgessä, edetä raidekiskoilla ja muuttua Metroid-pelien tapaan metallikuulaksi, jolloin voi esimerkiksi ylittää laava-alueita. Pelattavuus taipuu hyvin hahmon monipuoliseen toiminnallisuuteen. Liikkuminen on tarkkaa ja täsmällistä antaen hyvän hallinnan tunteen menosta. Ainoastaan tähtäys on tattiohjaimella jäänyt selkeästi liian astemaiseksi, mikä vaikeuttaa tarkempaa sihtailua. Tämä tosin on varsin triviaalia, sillä pelissä vauhti on sen verran kovaa, että ammuskelu on lähinnä lonkalta räiskimistä, mihin pelimekaniikat taipuvat hyväksyttävästi.
Ampuminen on pelin ydintoiminto ja sitä pääsee tekemään varsin monipuolisella varustuksella. Pelin vakioaseena on kevyt automaattiase loppumattomilla ammuksilla. Aseella ei kauheasti vahinkoa tehdä ja ajoitusta pitää harjoitella, sillä piipun liiallinen kuumeneminen tarkoittaa hetkittäistä jäähyä. Pelin edetessä mukaan kertyy perinteistä pistoolia ja haulikkoa mutta myös esimerkiksi energia-aseita ja raketinheitintä. Jokaisella aseella on ominaisuudet, jotka tehoavat muita paremmin moninaisten vihollisten heikkouksiin ja vahvuuksiin, joten toiminnan keskellä aseiden vaihtelu lennosta on avaintekijä voittoon. Aseita pääsee muokkaamaan kentistä kerätyllä valuutalla antaen ampumiseen lisää tehoa, mutta myös avaten vaihtoehtoisia ammuksia tai ampumismuotoja. Myös hahmon ominaisuuksia voi parannella ja kehittää saavutetuilla kokemuspisteillä.
Metal Edenin meno eskaloituu varsin intensiiviseksi. Pahimmillaan päälle hyökkää lukuisia vihollisia, jotka kestävät tulitusta enemmänkin ja mukaan lisätään mahdollisia pommituksia ja tykkitornitulitusta. Peli olikin ikävä muistutus vanhuuden myötä heikentyneistä refkekseistäni ja paineensietokyvystä, kun helpoimmallakin vaikeustasolla vihollisaaltojen räiskiminen muuttuu viihdyttävästä ajanvietteestä pahimmillaan jopa ahdistavaksi eloonjäämiskamppailuksi. Toki ikäloppua peliarvostelijaa taidokkaampia pelaajia riittää nauttimaan Metal Edenin haasteista, mutta olin ainakin yllättynyt pelin haastetasosta - tai vain omista heikentyneistä pelitaidoistani.
Pelin graafinen ilme on näyttävä ja huoliteltu. Vaikka alueet ovatkin autioita, yksityiskohtien määrä ja tyylikäs scifimäinen tyylittely tekevät ympäristöstä uskottavan ja kiehtovan. Valitettavasti ympäristö on staattinen räjähtäviä punaisia tynnyreitä lukuun ottamatta, mutta efektejä kipinäsateista räjähdyksiin on käytetty kiitettävästi. Erityisesti tästä syystä HDR-tuki olisi ollut pelissä paikallaan tehostamaan kauniisti luotua maailmaa. Hahmot eroavat selkeästi toisistaan ja niiden monipuolisuus on hyvin esillä. Harmillisesti viholliset eivät tunnu kovin omaperäisiltä, vaan ennemminkin kokoelmalta hyväksi todettuja ideoita yhdistettynä lukuisista klassikkoräiskinnöistä vuosikymmenten varrelta. Yleisesti peli rullaa todella vauhdikkaasti Xbox Series X:llä, mutta hetkittäisiä nykähdyksiä ilmenee efektipaljouden yhteydessä. Latausajoista ei tarvitse kuitenkaan välittää.
Äänimaailmaan on pelissä panostettu myös huolella. Aseissa on potkua ja jokainen niistä kuulostaa erilaiselta ja uskottavasti siltä miltä ne näyttävätkin. Hektinen räiskintä luo kaaosmaisen äänimaiseman, jossa efektejä ei säästellä ja autioituneilla avaruuskäytävillä on tunnelmallinen kummitusmainen sävy. Ääninäyttely on asianmukaisesti hoidettu, mutta sen käyttö on tehty väärin lähinnä yhden äänen puolesta. Lähes taukoamatta etenemisosuuksien ajan monotonisella äänellä pinnallista ja täysin joutavaa tarinaa sopertava mieshahmo käy nopeasti suorastaan ärsyttämään. Juonen tarkoitusperistä on muutenkin vaikea pysyä perillä, eikä kertojan jatkuvasta selityksestä ja tarinoinnista saa minkäänlaista otetta, sillä ne vain pahentavat tilannetta. Onneksi sentään pelin musiikit ovat mainiot. Napakat elektrorytmit siivittävät tyylikkäästi ruudinkatkuisia toimintaosuuksia ja luovat vahvan tunnelman pelin scifimäiselle ympäristölle. Potkivat rumpubiitit ja reippaat bassokuviot imaisevat heti mukaansa ja saavat pään nytkymään pelatessa harva se hetki.
Metal Eden on teknisesti hieno räiskintäpeli, joka kumartaa klassikoille ja yrittää löytää jalansijaa halutuilta markkinoilta. Harmillisesti näyttävän pelin vauhdikasta menoa jarruttaa omaperäisyyden puute, mikä saa pelikokemuksen tuntumaan ontolta. Epäselvä tarina ja rasittavan jatkuva puhe ilman selkeää sanomaa eivät myöskään tee kovin hyvää pelille. Onneksi visuaalisesti tyylikkäässä ja monipuolisessa pyssyttelyssä puhumattakaan reippaasta technomusiikista on potkua pitämään mielenkiintoa yllä näyttävissä scifiympäristöissä etenemiselle, jos vain pää kestää pelin vihollisten luomia paineita.
