Metal Gear Rising: Revengeance

Metal Gear -pelejä on totuttu odottamaan pitkiä aikoja, mutta harva niistä on siltikään kulkenut yhtä kivistä tietä kuin sarjan kuopus Metal Gear Rising: Revengeance. Pitkän kehitystyön jälkeen Kojima Productions oli perua pelin kokonaan, mutta aivan viime hetkillä Madworldin ja Bayonettan luoneelle Platinum Gamesille annettiin tilaisuus saattaa hanke maaliin.

Metal Gear Rising: Revengeance on täydellinen sivuaskel sarjalle perinteisestä hiiviskelystä. Se on selkeästi tekijänsä Platinum Gamesin näköinen, joten tiedossa on kaistapäistä, mutta kiillotettua ja sulavaa toimintaa, jossa kerrostalon kokoiset robotitkin vetäistään fileiksi sadoilla miekaniskuilla ilman että hiki tulee pintaan.

Pelissä seurataan valkotukkaisen Raidenin kyborgiseikkailuja muutama vuosi Metal Gear Solid 4:n jälkeen. Maailmaa ei olla pelastamassa, vaan vastapuolelle asettuu kyborgisotilaita hyödyntävä yksityisarmeija, kansainvälisiä salaliittoja tietysti unohtamatta. Ei liene yllätys, ettei juonessa ei ole päätä tai häntää, eikä pokka meinaa pitää filosofispoliittisia puheita kuunnellessa. Ne kun sopivat Risingiin vielä huonommin kuin Metal Gear Solidiin. Pitkät jorinat ja välivideot nimittäin rikkovat pahasti toiminnan rytmiä. Dialogi ja ääninäyttely ovat myös välillä niin surkuhupaisaa tasoa, että ohitusnappi on kulua irti ohjaimesta.

Toimintapuoli on kuitenkin kunnossa. Vihollisten pätkiminen on tyylikästä ja tarjoaa ihailtavasti syvyyttä. Erityisesti miekan ohjaus ja suojautumismekaniikka erottavat sen edukseen. Blade-moodissa iskut voi kohdistaa mielensä mukaan, mikä tuo hyvällä tavalla mieleen esimerkiksi Zelda-seikkailu Skyward Swordin. Tarkat sivallukset ovat avain pomotaisteluihin sekä Raidenin elinvoimavarantojen kerryttämiseen. Tarkan "jakolaskun" jälkeen on hetki aikaa napata vihollisen sisuksista "patterit" parempaan talteen. Huimia komboja hutkimalla pärjää kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen, sillä hankalampia vastustajia vastaan myös suojautumisen pitää sujua. Pelkkä napinpainallus ei riitä, vaan blokki täytyy kohdistaa oikeaan suuntaan. Sekä miekkailu että suojautuminen on syytä iskostaa selkärankaan, muuten tiedossa on kipua ja kyyneleitä.

Koetukselle taidot pistetään erityisesti pomotaisteluissa, jotka ovat ehdottomasti pelin komeinta antia. Jokainen koitos on selkeästi omanlaisensa kokemus, eikä niistä puutu haastetta. Peli ei juuri alleviivaa, mitä hyökkäyksiä voi blokata ja mitä pitää väistää, joten ne on opittava kantapään kautta. Toisaalta vaikeuksien kautta voittoon nouseminen tietää lopulta melkoista mielihyvää - olettaen että ohjain on vielä tällöin ehjänä.

Vaikka suuri osa haasteesta on luotu mainiosti, on mukaan mahtunut myös monia typeriä ratkaisuja, jotka saavat syyttävän sormen osoittamaan pelaajan sijaan peliä. Kamera ja tähtäyksen lukitusjärjestelmä aiheuttavat kiusaa ahtaissa tiloissa, mutta myös suurissa pomotaisteluissa. Kömpelön inventaariojärjestelmän ehdin samoin manata pelin aikana alimpaan helvettiin monta kertaa.

Korkeaa vaikeustasoa voi kompensoida päivittämällä Raidenin aseita ja ostamalla tälle uusia kykyjä. Tyylikkäistä tapoista tienataan BD-valuuttaa, jolla päivityksiä pääsee ostamaan. Valuuttaa voi myös tienata pelaamalla vanhoja kenttiä uudestaan tai erillisissä VR-tehtävissä, joten pullonkaulan kuristaessa voi olla hyvä ottaa pieni askel taaksepäin. Kustomointi on kiva lisä, mutta se on kovin hätäisesti lisätyn oloinen osuus pelissä.

Selvänä nyökkäyksenä aiempien pelien suuntaan mukana on myös mahdollisuus hiiviskelyyn - tietenkin pahvilaatikkoa käyttäen. Tämä on kuitenkin jäänyt lähinnä vitsin tasolle, eikä tunnu milloinkaan järkeenkäyvältä vaihtoehdolta. Kentät ovat ahtaita putkia, eikä vihollisten näkökenttää voi kuin arvailla. Toisaalta tekoälykin on niin yksinkertainen, ettei sen hassuttamiseen paljoa vaadita.

Visuaalisesti Metal Gear Rising on tyylikäs, ja jopa taustalla soiva J-rokkikin onnistuu välillä iskeytymään samalle aaltopituudelle toiminnan kanssa. Tykitystä riittää kuitenkin rajallisesti. Läpäisyyn normaalilla kului alle 10 tuntia siitä huolimatta, että jumitin välillä pahasti pomotaisteluissa. Game Over / Continue -ruutua sain ihmetellä peräti 57 kertaa. Uudelleenpeluuarvoa voi irrota, jos vielä vaikeampi vaikeustaso koukuttaa, mutta omalla kohdallani meno kävi toisella kerralla turhan puuduttavaksi. Saavutukset tai VR-tehtävien suorittaminen eivät nekään erityisemmin innostaneet, mutta tarjonnevat masokistikeräilijöille vähän lisää tekemistä.

Metal Gear Rising on parhaimmillaan äärimmäisen viihdyttävä ja palkitseva toimintapelikokemus, mutta huonoimmillaan jakomielinen ja jaaritteleva sekamelska, joka on selkeästi kärsinyt kehitysvaikeuksistaan. Sitä voi kuitenkin hyvillä mielin suositella niille, jotka pitävät kunnon haasteesta. Metal Gear Solid -faneille Rising sen sijaan voi olla kova pala pureskeltavaksi - niin kaukana se on varsinaisesta ydinsarjasta. Ostoksille kannattaakin lähteä vasta demon kokeilun jälkeen.