Toimituksen huomio: Ensimmäinen puolikas arviosta julkaistiin jo 31. elokuuta, mutta tällöin arvioija ei kuitenkaan ollut vielä läpäissyt peliä täydellisesti. Lopulliset arviotunnelmat ovat luettavissa videon alla.
On 1984 ja vuosi on täynnä merkittäviä tapahtumia. Avaruusluotain Discovery on laukaistu, Ronald Reagan pyrkii uudelleen Yhdysvaltojen presidentiksi ja radiossa raikuvat Bruce Springsteenin sävelet. Afganistanissa kytee vastarinnan siemen Neuvostoliittolaisia miehittäjiä vastaan. Tähän todellisuuteen herää myös Metal Gear Solid V: The Phantom Painin päähenkilö Snake, joka on maannut yhdeksän vuotta koomassa.
Elämänsä parhaiden vuosien lisäksi Snake on menettänyt kotinsa, kätensä ja toverinsa. Phantom Painia edeltävän Metal Gear Solid V: Ground Zeroesin tapahtumat ovat jättäneet Snaken rikkinäiseksi ja arpeutuneeksi sekä ulkoisesti että sisäisesti. Mitä hänen täytyisi tehdä seuraavaksi? Pitäisikö hänen perustaa uusi koti ja armeija? Kostaa kaatuneiden asetoveriensa puolesta? Snake ei ehdi pohtimaan näitä kysymyksiä kovinkaan kauan, sillä sairaalan vuoteesta herättyään hän on vihollissotilaiden, salamurhaajien ja yliluonnollisten olentojen maalitaulu.
Metal Gear Solid V: The Phantom Pain alkaa tutulla tavalla, eli luvassa on useita välivideoita, outoja tapahtumia ja vessahuumoria. Prologin jälkeen tapahtumiin tulee kuitenkin muutos, sillä alle saa hevosen ja eteen levittäytyvät Afganistanin laajat arot. Hideo Kojiman tuotos eroaa hänen aikaisemmin peleistä, sillä The Phantom Pain on ehkä jopa sata kertaa Ground Zeroesia suurempi. Kontrollit ja hiippaileminen muistuttavat puolitoista vuotta sitten ilmestyneestä esiosasta, mutta luvassa on suurempia alueita, enemmän tehtäviä, uusia laitteita, parempaa grafiikkaa, dynaamisesti vaihtuvia säätiloja, hiekkamyrskyjä, ruskeakarhuja, kerättäviä yrttejä sekä metsästettävää pienriistaa. Lyhyesti sanottuna Metal Gear Solid -sarja on omaksunut avoimen maailman lainalaisuudet.
Valtava hiekkalaatikko tarkoittaa suurta vastuuta sarjan faneja kohtaan, joiden mieleen avoimet alueet eivät välttämättä ole. Metal Gear Solid -sarja on tunnettu tarkasti rakennetuista ja rajatuista alueistaan, mutta tällä kertaa liikutaan aavikkoisissa maisemissa joita täplittävät geneeriset tukikohdat. Pelin maailma ei muistuta enää aikaisempien pelien tarkasti maalattuja taideteoksia, vaan se tarjoaa pelaajalle pikemminkin tyhjän kankaan johon voi jättää oman jälkensä.
Siirtyminen uudenlaiseen ympäristöön tarkoittaa myös sitä, että vanhat fanit joutuvat muuttamaan pelityyliään. Karttojen jokaisen nurkan opetteleminen ei yksinkertaisesti riitä, vaan muuttuviin tilanteisiin on pystyttävä mukautumaan. Hyvä esimerkki tästä löytyy tehtävästä, jossa minun täytyi etsiä käsiini kallista lastia kuljettava kuorma-auto. Aluksi minulla ei ollut hajuakaan sen sijainnista, mutta vihollisen leiristä löysin sen ajoreitin kuvaavat dokumentit.
Tässä vaiheessa täytyi tehdä valinta siitä, kuinka lähestyä kyseistä kolonnaa. Piiloutuisinko tienvarteen ja pysäyttäisin ajoneuvot piilotetuilla räjähteillä? Tällä tavalla saattaisin toisaalta tuhota vahingossa myös kohteena olevan kuormurin. Ehkä yrittäisin kaapata sen silloin, kun se ei ole vielä saavuttanut aseistettua saattuettaan? Vaihtoehtoja on lukuisia ja peli tuo tässä mielessä mieleen esimerkiksi Hitman-sarjan.
Varusteet eivät kuitenkaan kasva puissa ja niitä pitää aktiivisesti olla etsimässä. Suuri osa Metal Gear Solid V: The Phantom Painin kokemusta on Snaken Mother Base -päämajan uudelleen rakentaminen. Samoin kuin Metal Gear Solid: Peace Walkerissa pelaaja voi kidnapata vihollissotilaita ja lennättää nämä tukikohtaansa. Ajan kuluessa "vapaaehtoiset" voi sitten rekrytoida erilaisiin tehtäviin päämajassa sekä maailmalla. Pelaaja voi myös kuljeskella vapaasti tukikohdassa, tarkistaa aseistusta ja laajentaa sitä yhä suuremmaksi. Pidin kovasti ideasta. Se on jokaisen pelaajan virtuaalinen MGS-koti, jossa yhdistyy oman palkka-armeijan managerointi ja koukuttava rakentaminen.
The Phantom Painin tyyli on jännittävä ja painostava. Teemaltaan peli on vakavampi ja synkempi kuin koskaan ennen, joten paikoittainen vessahuumori sopii sekoitukseen entistä huonommin. Snaken ääniroolissa kuullaan tällä kertaa David Hayterin sijasta Kiefer Sutherland, joka ei ole hullumpi, mutta jonka esitys on hieman tasapaksun tylsä.
Väillä on otettava pientä taukoa, sillä Snaken syöksykiitoa brutaaliin väkivaltaan on paikoitellen kuluttavaa katsella. Tarina pitää kuitenkin otteessaan, sillä pelatessa haluaa nähdä kuinka legendaarisen sotilaan Big Bossin matka jatkuu kohti kostoa, turmelusta ja alkuperäisen Metal Gear -pelin tapahtumia. Metal Gear Solid V: The Phantom Pain onkin mielestäni Hideo Kojiman eniten ajatuksia herättävä peli.
Metal Gear Solid V: The Phantom Pain on kuitenkin ennen kaikkea valtava kokemus. Se kokoluokaltaan giganttinen ja hurjasti vaihtelua tarjoava peli, jossa riittää pelattavaa helposti moniksi kymmeniksi tunneiksi. Yksinpelin lisäksi mahdollisuus hyökätä netin välityksellä muiden pelaajien tukikohtiin varastamaan varusteita ja raaka-aineita on mielenkiintoinen lisä. Jos tähän ryhtyy, niin omaa tukikohtaa pitää tietysti varustaa kestämään vihollishyökkäykset. Samoin pitää kehittää aseita ja varusteita, joita on hurja määrä. Vaikka Konamia on arvosteltu mikromaksuista, niin on kiitettävää, että kaikki on kuitenkin avattavissa puhtaasti pelaamalla. Häikäilemättömämpi taho olisi voinut laittaa osan DLC:stä maksumuurin taakse.
Valikkoviidakosta huolimatta The Phantom Pain lienee kaikista helpoiten lähestyttävä sarjan edustaja. Kojiman hiiviskelypelien ohjaus on kehittynyt eteenpäin jokaisen osan myötä, ja uuden osan liikkuminen, kamera ja räiskintä toimivat kaikki kohtalaisen hyvin. Paikoitellen maasto saattaa kuitenkin tuottaa päänvaivaa, kun Snake liukuu alas vuorenrinnettä, eikä hyppyä löydy hahmon liikevalikoimasta. Pääosin ohjaus tottelee kuitenkin niin kuin pitää, eikä virheitä voi laittaa kuin ani harvoin sen piikkiin. Pieniltä turhautumisilta ei voi siltikään välttyä. Monesti hälytys on todella pienestä kiinni ja jokainen sekunti ohjauksen kanssa painimisessa voi kostautua.
Hyvänä puolena kohtaamiset vihollisten kanssa ovat hieman ennalta-arvaamattomia, mutta tämä on myös ajoittain turhauttavaa. Yksi syy on valaistus, sillä varjot vaikuttavat todella paljon sotilaiden näkökykyyn. Makaamalla maassa pimeässä on käytännössä näkymätön, kun taas päivänpaisteessa seisominen kiinnittää kaikkien huomion välittömästi. Ground Zeroesin tavoin mukana on Reflex-tila, joka antaa paljastuneelle sankarille muutaman sekunnin armonaikaa. Maailman hidastuessa Snake voi vielä pelastaa tilanteen ampumalla nukutusnuolen tai luodin hänet havainneen soltun kupoliin. Ratkaisu on toimiva, sillä sen avulla voi välttää monia ärsyttäviä tilanteita ja korjata tahattomia lipsahduksia. Hiiviskely ei ole helppoa, sillä vastustajien tekoäly on laadukasta. Sotilaat kommunikoivat keskenään ja käyttäytyvät monin tavoin järkevästi.
Metal Gear Solid V: The Phantom Pain onnistuu tarjoamaan sarjalle jotain ennennäkemätöntä. Nykyään monet pelisarjat yrittävät samaa ja murtautua ulos kaavoistaan avoimen pelimaailman kanssa. Metal Gear Solid onnistuu tekee pesäeron kilpailijoihinsa positiivisella tavalla. Taktinen toiminta tuntuu edelleen ainutlaatuiselta ja vaikka jotkin suunnitteluratkaisut tuovat mieleen esimerkiksi Hitman- ja Far Cry -sarjat, kulkee Metal Gear Solid V pääosin omia polkujaan.
Avoimella pelimaailmalla on kuitenkin hintansa. Aikaisempiin osiin verrattuna The Phantom Painin kerronta ja juoni tuntuvat hieman ohuilta. Etenkin pelin ensimmäisessä osassa jännittävien käänteiden välillä vierähtää hieman liian paljon aikaa, eikä osa tehtävistä liity pääjuoneen juuri millään tavalla. Pelin jälkimmäinen puolisko on myös hieman omituinen. Siitä ei löydy tarpeeksi uusia asioita ja sen sijaan siinä lähinnä pakotetaan vetämään vanhoja tehtäviä läpi uudelleen korkeammalla vaikeusasteella. Kokonaisuus tuntuu tv-sarjan toiselta tuotantokaudelta, jossa useita jaksoja pyhitetään ensimmäisen kauden parhaiden palojen uusinnoille.
Onneksi Metal Gear Solid V: The Phantom Pain on erittäin addiktoiva peli, joten muutaman tunnin mittainen kertaus loppupuolella ei haittaa. Aikaa voi viettää lukemattomilla tavoilla tehtävien ulkopuolella. Snake voi keräillä vaikka erilaisia kasveja, eläimiä tai sotilaita omiin riveihinsä. Näihin upottaa helposti useita tunteja. Pelitunnit eivät kuitenkaan ole se asia, joka tekee suurimman vaikutuksen. Sen tekevät lukuisat pienet yksityiskohdat ja nokkelat viittaukset Kojiman muihin peleihin sekä populaarikulttuuriin. The Phantom Pain on Kojiman joutsenlaulu Metal Gearin parissa ja erittäin hieno päätös koko sarjalle.