Metal: Hellsinger VR ei lainkaan sytyttänyt

Playstationin virtuaalitarjonta on kuihtunut jo lähes olemattomiin. Loppuvuoden isoja nimiä odotellessa on tarjonta tänä vuonna ollut laskettavissa melkein yhden käden sormilla. Ruotsalainen pelitalo The Outsiders yrittää puhaltaa hiljalleen sammuvaa hiillosta kirjaimellisesti takaisin liekkeihin helvettiteemaisella Metal: Hellsinger VR -pelillään. Peli yhdistelee kahta suosittua VR-tyylilajia, toimintaa ja rytmittelyä, joten ainakin yritystä riittää.

Ennen kuin pelaajaa päästetään edes käymään läpi opastusosiota, peli pakottaa katsomaan ja kuuntelemaan minuutteja kestävää yltiötympeää selostusta paholaisista ja näiden uhkaavista tavoitteista. Vaikka Metal: Hellsinger VR:n tarinaa pohjustetaan kuvilla ja kertojaäänenä on itse Troy Baker (The Last of Usin Joel), ei tarinointi jaksa kiinnostaa, sillä liiallisen pituuden lisäksi tarina heijastetaan seinälle tilassa, jossa pelaaja voi vapaasti liikkua säätämään asetuksia ja muita peliin liittyviä ominaisuuksia. Tuntuu siltä, että Bakerin ääninäyttelystä on otettu kaikki irti, vaikka lopputulos menisikin jaaritteluksi. Pelin kerrontaosuudet pysyvät pitkinä jokaisen välivideon aikana.

Pelimekaniikat ovat kuin yhdistelmä Doom VR:ää (id Software, 2017) ja Pistol Whipiä (Cloudhead Games, 2019). Pelaaja liikkuu vapaasti areenamaiselta alueelta toiselle, jossa seuraava vihollisaalto odottaa. Pelaajan tavoite on taistella tiensä läpi vihollisaaltojen ruudulla näkyvien nuolten avulla, jotka rullaavat musiikin tahtiin auttaen suorittamaan toimintoja rytmin mukaisesti. Mitä paremmin hyökkäykset toteuttaa tahdissa, sitä enemmän vahinkoa saa aikaiseksi, joten sihtaus ei ole niin suuressa merkityksessä kuin rytmissä pysyminen.

Vihollisten kukistamiseen annetaan lukuisia erilaisia aseita. Taistelut alkavat miekalla, mutta hyvin nopeasti pelaajalle tulee mahdollisuus käyttää myös tuliaseita ja jopa taikaesineitä. Hyvin ajoitetun hyökkäyksen päätteeksi avautuu myös mahdollisuus kuolettavaan erikoisiskuun, mikä toteutetaan erillisestä toimintanapista. Taistelun ohella hahmolla voi juosta ja hyppiä sekä lentää pieniä matkoja yhdistelemällä hyppyjä musiikin tahdissa. Kun pelin toiminnallisuudet sisäistää ja musiikin rytmistä saa kiinni, meno areenalla voi olla vauhdikasta ja paikoittain jopa palkitsevaa räiskettä.

Rytmissä pysyminen on yllättäen häiritsevän vaikeaa. Vuosikymmenien musiikkiharrastamisen pohjalta kuvittelin pysyväni helposti tahdissa, mutta iskuni ja hyppimiseni on jatkuvasti epärytmissä kuultavan musiikin kanssa. Ihan sama kuinka usein teen suositellun äänen kalibroinnin asetuksista uusiksi, peli jatkaa herjaamista epätahdistani. Helpolla vaikeustasolla tämä ei ole suoranainen ongelma etenemisen kannalta, mutta sitäkin ärsyttävämpi muistutus epäonnistumisesta. Ja vaikka pelimekaniikat ovat toimivat ja käskytys tarkkaa, vapaan liikkumisen yhdistäminen tahdissa pysymiseen tekee pelistä turhan sekavan. Sen takia aikaisemmin mainitut Pistol Whip raideräiskintänä tai Doom VR perinteisenä ammuskeluna keskittyessä yhteen ydintoimintaan toimivat kokonaisuutena huomattavasti paremmin.

Visuaalisesti Metal: Hellsinger VR on toimivaa keskiluokkaa. Maailmat näyttävät virtuaalisena huolitelluilta ja kivasti tyylitellyiltä. Erilaiset efektit tulista savuihin vahvistavat tunnelmaa ja antavat uskottavaa orgaanista tunnetta pelille. Oliot ovat persoonallisia ja tarvittavan yksityiskohtaisia myymään paholaisteeman. Pelattava hahmo on yllättäen itsekin jonkinlainen paholainen, joten samaistuminen jää etäiseksi eikä asiaa auta kameran kuvatessa välivideoissa hahmoa yllättäen kolmannesta persoonasta, kun itse peli kuvataan silmistä käsin. Playstation 5:lle ei tuota ongelmia pyörittää peliä ja latauksetkin menevät vauhdilla.

Myönnän, etten ole metallimusiikin ylin ystävä, mutta yleisesti peleihin laitettava musiikki pysyy jotakuinkin hyväksyttävissä populaariraameissa. Toisin on kuitenkin Metal: Hellsinger VR:n kanssa, joka suoltaa ulos teeman mukaisesti suoranaista kauhua, joka oikeasti haittaa jo pelaamista. Varsinkin kun kyseessä on rytmipeli, mikä asettaa musiikin isoon asemaan. Karhun oksentaessa mikkiin ja sirkkelin ajaessa sähkökitaran virkaa on täysin yliampuva ratkaisu, mikä kertoo joko tekijöiden tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä pelaajia kohtaan. Toki death metallillekin löytyy omat kuulijansa mutta koska musiikkia käytetään myös kidutuskeinona, niin kyse on aika lailla marginaaliyleisöstä. Tokkopa kovin montaa tällainen meno jaksaa virtuaalikakkulat päässä lämmittää. Biisi toisensa jälkeen meno vain yltyy, joten pakko myöntää, että muiden ongelmien ohella mielenkiinto peliä kohtaan nuutuu kuin terroristiepäilty CIA:n kuulusteluissa.

Metal: Hellsinger VR:lle pitää nostaa hattua omaperäisestä yrityksestä. Useamman hitti-idean yhdistely luo jotain uutta, mutta valitettavasti kokonaisuutta on sekava hallita, mikä olisi kyllä pitänyt huomata jo kehittelyvaiheissa. Harmillisesti paikoittain sujuva pelaaminen kärsii pahasti jatkuvasta rytmistä pois tippumisesta ja lopullisesti kuolee suorastaan järkyttävän musiikkivalinnan alle. Lopputuotos tuntuukin osittain ylimieliselle pakkosyötölle tekijöiden omia mieltymyksiä ilman ajatusta laajempaa pelaajakuntaa kohtaan. Toki tällekin pelille faneja löytyy enkä voi kieltää siinä olevia hyviä ideoita, mutta tämä peli ei ole minulle.