Metroid: Other M

Tuoreen pelin eniten markkinoitu osuus on ollut ehdottomasti tarina. Mainospuheet lupailevat eeppistä scifi-tarinaa, jossa Samus Aranin lisäksi myös galaktisen federaation urheat sotilaat pääsevät ääneen täydentämään edellisten osien kertomuksia. Osittain väite on totta: milloinkaan aikaisemmin ei Metroid-peleissä ole istuskeltu yhtä kauaa välivideoiden parissa. Samalla fanipojat ympäri internetin ovat ehtineet manata Team Ninjan samasta syystä belsebuubin luolaan, peläten pelin muuttumista vapaasta seikkailusta kohti interaktiivista elokuvaa. Noh, ainakin osittain fanien pelot osuivat maaliinsa.

Pelin alku ei nimittäin lupaa hyvää. Ensimmäiset pari tuntia kuluvat pääsääntöisesti juonen parissa, välillä vain paikasta toiseen siirtyen. Välivideot ovat upeaa katsottavaa, mutta tarina itsessään on varsin puuduttavaa seurattavaa. Ei siksi, että se olisi läpeensä huono, vaan siksi että joka ikinen asia väännetään juurta jaksain pelaajan tajuntaan, alkaen Samuksen tunteista ja henkilökohtaisista suhteista federaation sotilaisiin ja ulottuen aina pitkäksi venytettyyn edellispelien kertausluentoon asti. Näiden parin tunnin ajan minäkin olin paitsi hämilläni ja pettynyt, myös puutunut. Mutta annas olla, kun umpitylsän alun jälkeen peli saa varsinaisen groovensa päälle, sen jalka vipattaa vastustamattomasti lopputeksteihin saakka ja niiden jälkeenkin.

Team Ninja on tehnyt tarinan lisäksi muitakin rohkeita ratkaisuja sarjan stereotypiat huomioiden. Näkyvimpänä muutoksena energia ja ohjukset eivät enää putoile vihollisilta, vaan niitä ladataan ohjainta pystyssä pitäen silloin, kun hätä on suurin. Vielä pelin alkupuolella systeemi ei mahdu järkeen, mutta pelin edetessä ratkaisu osoittautuu nerokkaaksi ja muuttaa pelin luonnetta kertaheitolla. Pomotaisteluissa on esimerkiksi etsittävä suojaa tosissaan, sillä lataaminen kestää useamman sekunnin eivätkä viholliset odottele seuraavaa iskuaan todellakaan niin kauaa. Lisäksi ovia ei avata enää ampumalla, ohjustankeista plakkariin kertyy ainoastaan yksi ohjus ja Prime-sarjasta tuttua skannailua on yksinkertaistettu rutkasti. Kiihkeimpien fanien tunnolle tällaiset muutokset kenties käyvät, mutta tosiasiassa niillä on perusteltu paikkansa pelimekaniikassa. Ainoastaan ovien kanssa kitsastelu ärsyttää, sillä peli on juonensa ajan erittäin suoraviivainen. Vapaata tutkimista ei silti ole kokonaan eliminoitu ja omien reittien raivaaminen on estetty vain muutamassa kohdassa.

Tässä vaiheessa kuvioihin astuu seuraava näkyvä muutos, nimittäin taistelu. Metroid: Other M on kuvattu Ninja Gaiden -pelien tyylisesti kolmannesta persoonasta, mikä mahdollistaa komeat väistöliikkeet ja ennen kaikkea brutaalit lopetukset. Ammukset ohjautuvat automaattisesti lähintä vihollista kohden ja kohti tulevat ammukset voi puolestaan väistää oikein ajoitetulla ristiohjaimen napautuksella. Pelin alkupuolella sinänsä toimiva systeemi vaikuttaa liian yksinkertaistetulta ja helpolta, mutta kun vahvoja vihollisia rynnii niskaan laumoittain, ei systeemiä vaihtaisi enää mihinkään. Kaikki oleellinen on tehty yksinkertaiseksi, joten vaikeitakin vastustajia vastaan taistelut ovat erittäin näyttävää kuolonbalettia selviytymisestä. Myös paljon mainostettu mahdollisuus ensimmäisen persoonan perspektiiviin toimii hyvin. Ohjuksia voi ampua ainoastaan tästä kuvakulmasta, joten peruskaavana onkin vihollisten pehmittäminen säteillä ennen ohjusarmadan päästämistä valloilleen. Totuttelemiseen menee tovi, mutta viimeistään lopputaistelun aikana Team Ninjan ammattitaitoa pelin ohjauksen suhteen arvostaa todella paljon. Kaikki tarpeellinen toimii viiveettömästi ja moitteetta. Pelin alkupuolella analogisen ohjauksen puuttuminen ihmetyttää, mutta jo ennen puoltaväliä peli vaatii niin tarkkoja ohjausliikkeitä pelaajaltaan, ettei ilman ristiohjainta suostuisi enää edes pelaamaan.

Vaikka veri ei pelissä lennäkään, on Other M selkeästi synkkätunnelmaisin ja väkivaltaisin sarjan peli tähän asti. Lopetusliikkeet (joissa Samus esimerkiksi päästää vihollisen avaruuden tähtitarhaan lasauttamalla ladatun säteen nollaetäisyydeltä vihollisen ohimoon) ovat seikka sinänsä, mutta myös hirviö- ja kenttäsuunnittelu tuo etäisyyttä aiemmin nähtyyn. Siellä täällä lojuu tutkimusaseman miehistön raatoja, välianimaatioissa porukkaa lakoaa jatkuvasti ja hirviöt viskelevät pelaajaparkaa parhaimmillaan ympäri kenttää täysin säälimättä. Otukset ovat lisäksi paitsi vikkeliä ja ovelia, myös vahvoja. Jokainen vihollinen tekee Samuksen panssariin tolkuttoman paljon vahinkoa ja pelin loppupuolella yksi ainoa kunnon osuma saattaa verottaa energiaa kolmen-neljän palkin verran. Niinpä taktiikkaansa joutuu hiomaan tosissaan jopa perusvihollisia vastaan. Heikosta tarinasta huolimatta pelin tunnelma on kaikessa painostavuudessaan ja epävarmuudessaan erinomainen.

Suurin osa pelistä kuluu kuitenkin klassiseen malliin oudon avaruusaseman käytäviä tutkiessa, energiapalkkeja ja lisäohjuksia etsien. Muuta kerättävää pelissä ei sitten juuri olekaan, ellei säteen latausta nopeuttavia boostereita ja energiasäiliön paloja lasketa. Tarinan kantavana ideana on nimittäin se, että Samuksella on alusta lähtien kaikki erikoiskykynsä mukanaan, mutta ne otetaan käyttöön vasta siinä vaiheessa, kun kenraali Adam antaa siihen luvan. Systeemi ei tosiasiallisesti eroa hirveästi aiemmasta, mutta sillä väistetään silti näppärästi aiempien osien "rosvot veivät erikoiskykysi, etsi ne" -rumba. Muutamassa kohdassa Team Ninja tosin kompastuu systeemin kanssa omaan näppäryyteensä, Adamin ohjeista kun puuttuu toisinaan logiikka aivan täysin. Näissä kohdissa pelaajaa juoksutetaan edestakaisin ympäri kuolettavia käytäviä, ennen kuin herra isoherra ymmärtää yskän. Rampattavaa on toisinaan käytävätolkulla ja suhaaminen myös sekoittaa pelin muuten varsin suoraviivaista etenemislogiikkaa tarpeettomasti. Onneksi näitä aivopieruja suunnittelussa ei ole sattunut kuin muutama.

Ninja Gaidenit tunnettiin vaikeudestaan, mutta Other M on hellempi tuttavuus. Kuolema on silti jatkuvasti läsnä ja vaikeammat taistelut ovat oikeasti vaikeita. Sujuvuus taataan sillä, että tallennus- ja jatkopisteitä on todella taajaan, eikä kuoleman korjatessa joudu koskaan vaeltamaan takaisin kilometritolkulla. Erityisesti pomotaisteluissa jatkopaikkojen lukuista määrää kiittää tosissaan, sillä halutessaan peli pistää hanttiin tosissaan. Sujuvuuden hintana on pituus. Lopputekstien rullaillessa ruudulla pelikello näytti reilua kahdeksaa tuntia, joskin Wiin oman laskurin mukaan aikaa kului muutama tunti enemmän. Peli kuitenkin säästää parhaan yllätyksensä loppuun: peli ei nimittäin lopu siihen. Sen lisäksi, että pelaaja päästetään keräämään omaan tahtiin jäljelle jääneet rojut avaruusasemalta pois, luvassa on kokonaan uusia ylläreitä remuajien riemuksi. Suoritushenkisille keräilijöille peli tarjoaa täydellisen läpäisyn jälkeen myös Hard-vaihtoehdon, jossa lisäaseita ja -energioita ei tunneta. Viimeistään Hardilla Team Ninjan viheliäinen maine vaikeustasojen suhteen on elementissään. Niin tai näin, on pelaajasta itsestään kiinni, miten pitkään Other M hupia tarjoaa.

Other M ei ole sarjan uuteen kiitoon lennättävä elävä legenda, mutta erittäin hyvä ja koukuttava toimintaseikkailu kuitenkin. Jos umpitylsän alun ja geneerisen tarinan pystyy ohittamaan, tarjoaa peli parhaimmillaan roppakaupalla ikimuistoisia hetkiä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun palaset lopputaistelun häämöttäessä lopulta loksahtavat täydellisesti kohdalleen, Team Ninjan visiota arvostaa aivan eri tavalla kuin pelin alkaessa. Kyllä, Other M on erilainen. Täydellinen se ei ole, mutta mikäpä lopulta olisikaan?