Metroid Prime 4: Beyond on teknisesti huikea, mutta muuten varsin pölyinen tapaus

Jo aiemmin julkisuudessa käsitelty Metroidin 90-minuuttinen demo ei vastaa lopullista tuotetta. Alkujaan kauhisteltu sivuhahmo Miles McKenzie - mies, joka käyttää sekä silmälaseja että optisilla linsseillä höystettyä scifikypärää; mies, joka laukoo sarjatulella itsestäänselvyyksiä ja taputtaa itseään selkään - ei roiku jalassa kiinni koko aikaa. Kävelevää vitsikirjaa talutetaan turvaan ensimmäisellä alueella.

Tämän jälkeen McKenzie jää ajoittaiseksi ääneksi vihjepuhelimessa, mutta pari kertaa täytyy vielä kestää yhteistä aikaa käsikanuunaa päiviteltäessä. Kukapa moista miestä kaipaisi, mutta vehreää aloitusaluetta tulee ikävä. Se on nimittäin ylivoimaisesti näyttävin paikka, mitä Metroid Prime 4:n maailmasta löytyy.

Heti seuraavaksi talsitaan pölyiselle pikseliaavikolle, myöhempinä tapetteina toimivat monenmoiset metallihäkkyrät, luolastot ja rauniot, joista mieleen jää lähinnä hissien sijainnit ees-taas-ravaamisen takia. Tyylipisteissä hallitsee yhä Metroid Prime Remastered.

Tylsistä maisemista huolimatta ei käy kiistäminen, että kaikki rullaa erinomaisesti. Virkistystaajuus hivelee silmiä ja luo vahvan illuusion uudesta Switchistä tehokkaana scifi-laitteena. Latausruutuja piilotellaan teknologiapokeen, jossa laukaisualustojen mekaanisia niveliä kuolataan lähikuvissa. Ihmishahmojen kasvot taas näyttävät realistisilta tavalla, joka tuntuu Nintendo-pelissä melkeinpä väärältä.

Puhun ihmisistä monikossa, koska McKenzie on vasta alkua. Metroid Prime 4: Beyond on 60 prosenttia arkeologiaa ja 40 pinnaa pelastustehtävää. Myyttiseltä planeetalta havahtuva päähenkilö ei ole yksin, vaan sankarin, legendaarisen palkkionmetsästäjä Samus Aranin, suuria tekoja odottaa joukko hyödyttömiä muka-aikuisia. Yksi kirkuu innosta kuin K-pop-superfani, kun Samus pöllähtää paikalle uusiksi väritetyssä puvussa. Toinen yllättyy kohdatessaan lisää laavaa tulivuoressa. Jossain taputetaan käsiä, koska akrobatian mestari Samus osaa muuttua palloksi aivan kuin aina ennenkin.

En tiedä, miten sotilaat yleensä käyttäytyvät eksyessään hylätylle planeetalle, mutta tässä tapauksessa tunnelma vastaa koko perheen hassua piknik-matkaa lähipuistoon. Persoonien puolesta hahmojen nimiksi istuisi sotilas A, B, C ja niin edelleen. Suolakurkkuja ja Samusta yhdistävä tarinan arkeologia tulee siitä, että autioplaneetalta pääsee hiivattiin vain, jos löytää raunioista viisi mahtiavainta. Samalla pelastetaan kadonnut sivilisaatio nappaamalla arkistot kansallismuseon varastoon pölyttymään tyyliin Mesopotamia.

Erityisesti piinaavaa tunnelmaa tihkuneen Metroid Dreadin (2021) jälkeen Prime numero 4 lässähtää. Vaikka vertailupintaa hakisi koko pelisarjan historiasta, tai rajaisi tarkastelun vain 3D-yksilöihin, nelosen tunnelma-arvosana on hylätty. Pelkästään tämän pohjalta tuntuu uskomattomalta muistella, kuinka Metroidiin haettiin aikoinaan inspiraatiota kauhuklassikosta Alien (1979). Silti päättötodistusta uskaltaa hiukan esitellä sukulaisille, koska ampumaharjoitukset sujuvat mallikkaasti.

Käsikanuuna toimii paremmin kuin koskaan, sillä ohjaustuntumassa riittää mielekästä räknättävää. Kahden tatin klassisen ratkaisun lisäksi toisen joyconin voi flipata hiireksi, tai kaiken tähtäämisen voi luovuttaa liiketunnistuksen varaan. Muut vaihtoehdot eivät ole suoraan valittavia ohjausprofiileja, vaan ne ne pitää kehittää itse eri asetuksia säätämällä. Itse kokeilin kaikkea ja päädyin lopulta viritelmään, jossa käytin kahden tatin klassikkoa maksimiin viritetyllä liikeherkkyydellä, mutta laitoin päälle kaveriksi liiketunnistuksen hyvin matalalla herkkyydellä.

Käytännössä siis tatteja veivaamalla kamera kääntyi yli-inhimillisen nopeasti, kun taas liiketunnistus auttoi hienosäätämään tähtäystä. Suosittelen hetkisen kikkailemaan asetuksissa, jotta oma suosikki löytyy. Ihan puhtaasti tarkkuusammunnan näkökulmasta Metroid Prime 4 menee mallioppilaasta, joka toivon mukaan kehittyy Switch 2 -räiskimisen standardiksi.

Muussa osaamisessa pelaaminen on jäänyt jälkeen. Kolmannesta Primesta on kohta vierähtänyt pari vuosikymmentä, mutta arvokkaan vanhenemisen sijaan Prime-mummo tarjoaa uusia temppuja vähän. Erikoisammukset jaotellaan tuleen, jäähän sekä sähköön, joilla avataan erityyppisiä ovia, tai hyödynnetään alienien heikkouksia. Ne ajavat asiansa, mutta eivät arkipäiväisyydessään tarjoa erityistä riemastuksen aihetta. Ennalta markkinoidut Samuksen järisyttävän hienot "psyykkiset voimat" äityvät äkkiä koomisiksi, kun tavanomaisen pelisisällön eteen vain läimäistään etuliite. Tarttumakoukku on psyykkinen lasso, ja hologrammien päällä tepsutellaan psyykkisillä kengillä.

Kiinnostusta herättää lähinnä heti alussa esitelty psyykkinen laukaus, jonka myötä aika hidastuu ja vapaasti ohjattavalla ammuksella muksitaan porukkaa kulmien takaa. Muuten työkalupakkia käytetään vain ennalta määrätysti, eikä joustoa löydy. Psyykkisillä jedivoimilla avataan tietynmallisia ovia, eikä niillä tee taistelun puolella mitään. Esineiden siirtely mielen voimalla olisi varmaan vihamielisellä planeetalla strateginen etu, mutta kaipa Samus haluaa, että muut sotilaat saavat tuntea itsensä hyödylliseksi. Lassoa käytetään niin ikään ainoastaan rajoittuneesti. Mitään Doom Eternalin vetokoukkua ei kannata odottaa.

Liikkumisen osalta täti Samus on saavuttanut keski-iän kriisin, sillä jännitystä haetaan moottoripyörästä. Siitä saisi viritettyä vielä kokonaisen esseen, että miksi alieneiden tehdas sylkee sarjatuotantona ulos juuri ihmisnaiselle sopivasti istuvia kaksipyöräisiä, mutta ei mennä siihen. Prätkällä ajetaan yksi lineaarinen esittelyosuus, minkä jälkeen sillä ei ole muuta käyttöä, kuin kuskata Samus paikasta toiseen.

Valmistele pyllylihaksesi, sillä harrikointia saa harrastaa varsin intohimoisesti. Suurin osa maailmasta koostuu avoimesta hiekkadyynistä, jossa kulutetaan renkaita. Varsinaiset tarinaa edistävät alueet löytyvät ruskean maan reunoilta. Joku planetaarinen tutkija voisi tähän väliin selittää, miksi planeetan keskellä on kasa hiekkaa, reunoilla jäätä sekä tulta ja korkeuksissa yksi vehreä alue. Kaikesta jää irtonainen olo, eikä maailma vaikuta ollenkaan niin eheältä kokonaisuudelta kuin sarjan aiemmissa peleissä.

Asiaan vaikuttaa pitkälti juuri hiekkalaatikko, joka on eittämättä surkein avoin maailma, mitä olen pitkään aikaan kohdannut. Pölyä löytyy enemmän kuin sisältöä, koska aavikolla 1) rullataan kohti paikkaa, jossa tarina jatkuu, tai 2) kerätään mihin sattuu ripoteltuja vihreitä kristalleja. Jadekivillä saa - pelintekijöiden määräämässä järjestyksessä - pikkuisia bonuksia, kuten vähän tehokkaampia ammuksia. Lisäteho vastaa RGB-valojen tuomaa hyötyä peli-PC:ssä.

Ilkeänä temppuna peli pamauttaa aivan loppusuoralla teennäisen vaatimuksen oikealle määrälle "vihreää energiaa" ennen kuin loppubossia saa mennä morjenstamaan. Niinpä pörräsin kokonaisen tunnin aavikolla rysäyttelemässä vihreitä kristalleja kerättävään muotoon, jotta lineaarinen tarina suostuisi nytkähtämään päätökseensä (kokonaispeliaika 12 tuntia, 37 minuuttia). Suosittelen vakaasti mutkittelemaan runsaasti kivikasojen perässä, kun siirrytään alueelta toiselle, jotta lopun päätön ajelu olisi mahdollisimman lyhyt.

Metroidin tulevaisuus näyttää oudolta farssilta, jossa hassun hauska sotilasperhe, tosi viilee motoristitäti sekä tuhanteen kertaan nähdyt erikoiskyvyt esitellään suurena innovaationa. Ainokainen onnistuminen on Metroid Prime 4 teknisenä suorituksena. Mestarillista! Vaikuttavaa! Vaan teknisellä taituruudella ei jaksa kovin pitkälle, jos tarina, hahmot, erikoiskyvyt ja maailma herättelevät keuhkoissa syviä huokauksia.