MLB 17: The Show

Siinä missä meillä varrotaan NHL:n vuosittaisia julkaisuja vesi kielellä, odotetaan jenkkilässä Sonyn kotikonsoleille yksinoikeudella julkaistuja MLB The Show -sarjan uutukaisia. Lajia tituleerataan jenkkilän suosituimmaksi ajanvietteeksi, joten sarjan suosio ei tule yllätyksenä. Pääsin kokeilemaan taitojani muutaman vuoden tauon jälkeen sarjan parista ja se tuntui samaan aikaan tutulta ja toisaalta taas raikkaalta.

Heti alkuun täytyy todeta, että tämä pelisarja on pelattavuudeltaan ehkä parasta mitä urheilupeleissä on nähty. Syöttäjän, lyöjän ja muiden kenttäpelaajien hallitseminen on sulavaa ja jokaista voi halutessaan kontrolloida eri tavoilla. Tämän myötä voi vaikkapa syöttää nappeja painamalla, lyödä analogisilla tateilla ja halutessaan jättää kenttäpelin tietokoneen hoidettavaksi. Kaikilta osa-alueilta löytyy säätöjä, jonka myötä pelikokemusta voi muokata mieleisekseen. Pallo käyttäytyy myös uskottavasti lyönneissä ja en kyllä ole nähnyt itseään toistavia lentoratoja. Parhaimmillaan tuloksena on hauskoja pomppuja ja kämmejä, joihin myös reagoidaan selostuksen puolesta. Kuten vaikkapa yhteen maata pitkin viilettävään lyöntiini, joka osui kolmospesään ja pomppasi siitä korkealle ilmaan. Tämä kirvoitti kommentit myös selostajilta ja koko homma päätyi pariin maukkaaseen juoksuun.

Sisällön puolesta MBL The Show 17 on täynnä tavaraa ja erilaisia pelimuotoja löytyy roppakaupalla. Suurin osa näistä on toki nähty jossain muodossa myös muissa urheilupeleissä. Manageroinnista kiinnostuneet voivat loikata vaikkapa luotsaamaan omaa seurajoukkuettaan läpi vuosien. Koska yhdessä kaudessa pelataan noin miljoona ottelua (oikeasti vain 162), voi asetuksia säätää niin, että pelaaja on mukana ainoastaan tärkeissä otteluissa ja niissäkin vain kaikista kriittisimmissä vaiheissa. Tämän myötä aikaa säästyy runsaasti ja ennen seuraavan osan julkaisua on jopa mahdollista pelata useita kausia hylkäämättä kuitenkaan muuta sosiaalista elämää. Lisäksi edellisessä osassa aloitetun manageroinnin voi ladata uuteen osaan, mikä on mainiota.

Mikäli managerointi ei kiinnosta, kannattaa kokeilla Road to the Show -pelimuotoa, jossa astutaan itse luodun pelaajan nappikenkiin. Ura alkaa AA-luokasta, jossa tulevaisuuden tähti pääsee hiomaan taitojaan ja näyttämään kyntensä. Hyvin suorituvalle avautuu paikka pääsarjassa, mutta sieltä tullaan myös rytisemällä takaisin farmiliigaan, mikäli suoritukset eivät pysy kovempien vaatimusten tasalla. Tänä vuonna otteluiden välillä joutuu myös käymään keskusteluja valmentajien kanssa, ja näillä on jonkinlaisia vaikutuksia uran kulkuun. Konkreettisin kohdalleni sattunut tapaus oli siirto toiseen pelipaikkaan. Valmentaja tykkäsi niin paljon suorituksistani uudessa roolissa, että halusi minun jäävän pysyvästi siihen. Toki jos halusin pelata alkuperäisellä paikallani, mikäänhän ei estä minua kehittämästä taitojani sopimaan juuri siihen. Nämä keskustelut vaikuttivat tuovan hieman syvyyttä Road to the Show'n rutiineihin, mutta kehitettävää piisaa. Kehittäjät ovatkin todenneet tämän olevan perusta, jonka päälle rakennetaan tulevissa osissa. Saapa nähdä pitävätkö puheet paikkansa. Tällaisenaankin oman pelaajan luotsaaminen on koukuttavaa puuhaa.

Täysin turhaa sisältöäkin tosin löytyy, sillä mukana on nyt Retro Mode, jonka on tarkoitus simuloida vanhoja 8-bittisellä Nintendolla nähtyjä pelejä. Kommentaattoriksi tätä varten on jopa palkattu Ken Griffey Jr., mutta eipä mies paljoa pukise. Pelimuoto kirvoittaa parit höhötykset, mutta täyden ottelun pelaaminen tuntuu siinä aivan liian pitkältä. Lisäksi tällä puolella Atlanttia voidaan vain haaveilla osallistumisesta pelin sisäisiin kilpailuihin, sillä ne ovat avoinna vain jenkeille. Palkinnot ovat kyllä makeat, sillä parhaiten pärjänneelle on luvassa Ken Griffey Jr:n nimmarilla varustettu maila. Ehkäpä saamme joskus nauttia tällaisista kilpailuista myös täällä Euroopassa.

Nettipuolella MLB The Show 17 tarjoilee koukuttavimman kokemuksen, mitä olen koskaan urheilupeleissä nähnyt. Kaikki rakentuu keräilykorteista kasattavan unelmajoukkueen ympärille. Ideahan ei ole millään muotoa mitenkään tuore, mutta toteutus on tehty todella hyvin. Jokaisesta ottelusta saa palkinnoksi uuden keräilykortin, joten kokoelmat karttuvat kuin itsestään. Lisäksi kerran hankittuja keräilykortteja voi käyttää loputtomiin. Pelaajilla ei ole mitään sopimuksia tai vastaavia, jotka rajoittaisivat heidän pelejään. Pidän tästä päätöksestä todella paljon, sillä sen myötä minun ei tarvitse miettiä onko minulla oikeasti varaa pitää parasta pelaajaa kentällä joka ottelussa.

Netissä voi pelata joko tekoälyä tai ihmisvastustajia vastaan. Toisia pelaajia vastaan voi otella yksittäisissä otteluissa, joissa palkinnot kovenevat sitä mukaa, mitä paremmin pärjää. Tai sitten voi suunnata Battle Royaleen, jossa oma joukkue kootaan draftaamalla se arvotuista korteista. Kolmen vuoroparin mittaisia otteluita tahkotaan niin kauan, kunnes tilille napsahtaa joko kaksi tappiota tai 12 voittoa. Samanlainen konsepti on nähty aikaisemmin muun muassa Madden-peleissä. Valitettavasti Battle Royalea pääsee kokeilemaan ilmaiseksi vain kerran, ja myöhemmin siitä joutuu pulittamaan 1500 pelin sisäistä valuuttaa. Tätä voi kerryttää äärimmäisen hitaasti joko jauhamalla muita pelimuotoja, myymällä kortteja tai lyömällä rahaa tiskiin. 1000 kolikkoa irtoaa reilulla eurolla, joten reilun 1,5 euron pulittaminen yhdestä mahdollisuudesta Battle Royalen parissa tuntuu aika kalliilta. Itse en kokeilun jälkeen suunnannut enää takaisin sen pariin, sillä haluan sijoittaa omat virtuaaliset roposeni mieluummin uusiin keräilykortteihin.

Nettipeleistä minulle ykköseksi nousi pelimuoto nimeltään Conquest. Siinä on tarkoituksena valloittaa Yhdysvallat omalla joukkueella ja kokemus muistuttaa hieman sotapelejä. Fanit toimivat tässä tapauksessa sotilaina ja joukkueiden kotikaupungit linnoituksina. Fanien avulla vallataan uusia alueita, ja mikäli vastassa on toisen joukkueen fanilaumoja, on tuloksena taistelu. Mätöt käydään 3 vuoroparin otteluina joukkueiden välillä, joiden vaikeustaso riippuu fanien lukumäärän erotuksesta. Lukumäärältään ylivoimaista fanijoukkoa vastaan joutuu pelaamaan All-Star tai Legend-vaikeustasolla, joten omista fanijoukoista kannattaa kasata iskujoukkoja. Valloittaminen on todella addiktoivaa puuhaa ja usein on pakko nähdä vielä se seuraava vuoro.

Kaikista kehumisistani huolimatta MLB The Show 17 ei suinkaan ole virheetön mestariteos. Selostajien jorinat toistavat hieman liikaa itseään, vaikka mukana onkin paljon erilaisiin pelitilanteisiin sopivia kommentteja. Lisäksi voin vannoa näkeväni edelleen animaatioita, jotka näin ensimmäisen kerran jo vuosia sitten. Serverit ovat paukkuneet ja rätisseet urakalla julkaisun jälkeisinä päivinä ja toivottavasti niihin on tulossa korjauksia. Ei ole mukava taistella tiukasta voitosta ja netota sitten palkinnoksi häviö yhteyden katkeamisen myötä.

Kuten tekstistäni paistaa selvästi läpi, pidin suuresti MLB The Show 17:sta. Netissä pelaaminen on äärimmäisen koukuttavaa puuhaa ja sieltä löytyy mukavasti erilaisia pelimuotoja sekä yksin- että moninpelaajille. Serverien viat vain täytyy korjata, jotta hyvät pelit eivät kaadu yhteysongelmiin. Nipotuksistani huolimatta The Show 17 on laatupeli, jota voi suositella kaikille baseballista vähänkään kiinnostuneille. Tosin mikäli pelikokoelmasta löytyy jo edellisen vuoden versio, en tiedä onko uutukainen hankkimisen arvoinen. Useamman vuoden tauon jälkeen peli tuntui kuitenkin kerrassaan mainiolta.