Gamereactorin aiemman arvion voi lukea täältä.
Viime kesänä Switchille ja tietokoneille rymistellyt My Friend Pedro -räiskintä teki kevään korvalla tiikerinloikan Xboxille ja Playstation 4:lle. Sivulta kuvattu räiskintäeepos pohjautuu vuonna 2014 ilmestyneeseen My Friend Pedro -selainpeliin, jossa niin ikään kuljettiin luotimyrskystä toiseen puhuvan Pedro-banaanin kuiskaillessa korvaan omituisuuksia.
Kaupalliseksi projektiksi ja kokonaiseksi pelijulkaisuksi versonut My Friend Pedro on kasvattanut kunnianhimoa ja seikkailun puitteita esikuvaansa nähden melkeinpä jokaisella osa-alueellaan pelin juonentapaista lukuun ottamatta. Naamioitu päähahmo sekaantuu suurkaupungin rikollissakkien keskinäiseen välienselvittelyyn ohuen tarinan varjolla; seitinohut juoni toimii lähinnä tekosyynä lyijymyrkytysten kylvämiseen.
Pedro-banaanin sinänsä kiinnostavat höpinät jokaisen tason alussa eivät riitä punomaan, saati kannattelemaan tarinaa, vaikka muutamista sivuhahmoista ja kiinnostavista ympäristöistä irtoaakin kiinnostavia mietteitä ja jutunjuurta. Päähahmoa jahtaavien palkkionmetsästäjien pikkujoulut ongelmallisten isäsuhteiden puinteineen edustavat huumoripuolta, jota kokonaisuus kaipaisi enemmän. Toisaalta taas tarinan ohuus ei ole varsinainen ongelma, sillä peli hoitaa toiminnallisen leiviskänsä suorastaan huikealla tavalla.
Pelaaja kulkee My Friend Pedron kaksiulotteisten kenttien lävitse räiskien ja tasoloikkien tiensä konnien ja ansojen läpi. Aluksi hieman yksiniitisiltä vaikuttavat toimistotilat ja varastot laajenevat äkkiä paljon rohkeampaan ja kiinnostavampaan kenttäsuunnittelulliseen suuntaan esimerkiksi kolmannessa luvussa, joka erottautuu kokonaisuudesta edukseen surrealistisessa meiningissään. Toisaalta realistisemmissakin tasoissa riittää yllättävän yksinkertaisia, mutta silti näyttäviä ja kiinnostavia ideoita: eri etenemisvaihtoehdot tarjoavat pelaajalle jopa taktikoinnin mahdollisuuksia. Esimerkiksi toisiinsa lomittuvien portaikkojen rapuilla räiskiminen on visuaalisesti varsin komeaa touhua, joka pakottaa pelaajan pysymään tarkkana vihollisten varalta.
My Friend Pedron pelaaminen muistuttaa alkuperäisen selainteoksen ohjaamista luotiaikoineen ja ympäristön monipuolisine hyödyntämisineen - aseiden ohella vihuja voi päästää hengestään veitsien, koripallojen ja räjähteiden avulla potkimalla rojua vihollisia päin. Näyttävimpään temppuvalikoimaan kuuluu paistinpannun viskaaminen yläilmoihin, jolloin pelaaja voi kimmottaa ilmassa viipyilevältä pannulta luoteja rosvojen niskaan luonnollisesti tyylikkäiden hidastusten kera. Unity-moottorin varassa pyörivä peli ei ole erityisen päräyttävä kokonaisuus, mutta asetaisteluiden savut ja hurjat veritehosteet tekevät toiminnasta todella komeaa seurattavaa varsinkin hidastettuna. Sitä vastoin keltaisen pallomaiset räjähdykset ovat suoraan sanottuna aika rumia, ja vihollisten hahmomallit ovat samanlaisia yksinkertaisia tikku-ukkoja riippumatta siitä, onko kyseessä pikkujoulua villapaidassa viettävä palkkatappaja vai erikoisjoukkojen edustaja futuristisine asuineen. Taustalla pauhaava soundtrack luo oikein mainiosti tunnelmaa asetaisteluiden taustalle.
Joka tapauksessa My Friend Pedron pelaaminen ja näyttävien, pistesaalista kerryttävien ammuskelukombojen kerryttäminen vaatii ohjauksellista tarkkuutta, ja homma pelittää oikein mainiosti DualShockin olkanäppäimille sirotelluilla ohjainkomennoilla. Oikealla tatilla ohjataan tähtäintä, ja mainion lukitusmekaniikan avulla johnwoomainen kahdella uzilla tai pistoolilla sihtailu onnistuu. L2-painikkeella päähahmo voi lukittautua yhteen viholliseen ja räiskiä toista konnaa vapaalla tähtäämisellä. Luotien väistely luonnistuu L1-painiketta pohjassa pitämällä ja lyijyä lentää R2-napilla.
Hidastus puolestaan menee päälle vasenta tattia painamalla, ja vihollisten suolaaminen lisää luotiaikaa varsin reilusti; taitavan pelaajan käsissä My Friend Pedro muuttuu siis melkoisen näyttäväksi tanssinäytökseksi, josta ropisee pisteitä. Valitettavasti korkeat pistesaaliit tai kentistä saatavat arvosanat eivät tuota Trophy-pokaalien ohella muita palkintoja, joten tasojen uudelleen pelaamisen mielekkyys on kiinni siitä, kokeeko pelaaja pistejahdin itsessään tyydyttäväksi. Kovemmilla vaikeustasoilla sekä haaste että pistemäärät kasvavat tasaiseen tahtiin.
Olkanäppäinvetoinen ohjaaminen siis toimii hienosti, vaikka hyppiminen ja lyöminen onkin varattu rasti- ja kolmionamiskoille, ja tiukoissa tilanteissa pelaaja saakin venyä sohvanpohjalla varsin pitkäsormisiin suorituksiin. Tarkka ohjaus tuntuu tyydyttävältä, ja peli osaa tarjota myös tasoloikinnan suhteen haastetta esimerkiksi viimeisen tason liikkuvien lasersäteiden väistelyssä tai sitten kiikarikiväärillä sohiessa. Tasoloikintaan ja pelaamiseen tuodaan siis loppuun asti uusia ideoita ja elementtejä, joiden avulla kokonaisuus pysyy kivan virkeänä. Alueiden lopussa häämöttävät pomotaistelut ovat puuduttavimmillaan samaa räiskintää kuin peruspelin tasot, mutta tykkäsin ennen kaikkea ekasta pomomatsista. Moottoripyörän selässä suoritettu luodinkäryinen takaa-ajo on todella herkullinen ja tyydyttävä osio pelissä, jollaisen olisin kokenut mielelläni toisenkin kerran seikkailun varrella.
My Friend Pedro toimii ja potkii erittäin hienosti - ammoiseen selainpeliin perehtyneenä koin seikkailun uuden tulemisen ottavan hienosti alkuteoksen vahvuudet haltuun, mutta myös laajentavan konseptia mielenkiintoisiin ja yllättäviin suuntiin. Näyttävä toiminta, räiskimiseen vaihtoehtoja irtaimiston muodossa tarjoava kenttäsuunnittelu ja kyllin monipuolisena pysyttelevä kenttäsuunnittelu luovat puitteet mainiolle räiskintäseikkailulle.
