NBA Ballers: Chosen One

Midwayn korispelissä on tavoitteena nousta kalifiksi kalifin paikalle, eli maailman kovimmaksi koristähdeksi. Kaduilta maleksimasta löytynyt tulevaisuuden lupaus on kuin ihmeen kaupalla lunastanut paikkansa koripallon parhaimmiston keskenään järjestämässä turnauksessa, jossa selvitetään yksilösuorittajien nokkimisjärjestys.

Kuten arvata saattaa, pelaajan tehtäväksi jää saatella tämä koristuhkimo kohti kultaa ja kunniaa. Lasikengät tosin vaihdetaan jo alussa lenkkareihin ja tanssiaisten kauneimman leningin sijaan päähahmomme puetaan kulahtaneeseen hihattomaan paitaan ja tummansinisiin verkkareihin.

Peli starttaa äärettömän tyylittömällä alkudemolla, jonka jälkeen päästään luomaan omaa korislegendaa. Ulkonäköön pystyy vaikuttamaan kohtuullisen vapaasti, mutta hahmoeditorilla ei ole mitään jakoa esimerkiksi Fight Nightin tai Oblivionin vastaaviin. Naamaa ja kroppaa venytellään liukusäätimillä, pää- sekä pärstäkarvoitukseen voi rajoitetusti vaikuttaa. Kun aikani kikkailin, sain aikaiseksi yli kaksimetrisen järkäleen, joka näytti olevan viimeisillään raskaana. Mursuviikset kruunasivat kokonaisuuden. Näillä eväillä lähdettiin sitten valloittamaan korisareenoita.

Urapeli lähtee käyntiin urheiluselostamosta, missä Public Enemystä tuttu Chuck D. hoitaa juontajan hommia. Kaveri ei ole mikään Mertaranta, joten väsynyttä läppää ja pateettista pälätystä on luvassa riittämiin. Räpättäjää ei juontajan pesti juurikaan näytä kiinnostavan, tai sitten esiintyjän taidot ovat jääneet toisen verkkatakin taskuun.

Kun vihdoin viimein päästään pelikentille, paljastaa peli todelliset karvansa. Myönnän olevani noviisi urheilupeleissä, mutta haasteella ei ole mitään tekemistä tämän pelin kanssa. Pallo pomputetaan korin alle ja painetaan donkkausnappia. Samaa toistetaan tsiljoona kertaa. Pelistä löytyy myös yhdistelmäliikkeitä, mutta niille ei näytä jäävän mitään virkaa. Perustyyli toimii tappavan tarkasti ja lähes poikkeuksetta.

Kuuteen lukuun jaetun tarinan puitteissa yhdistelmä- ja superliikkeisiin on kuitenkin pakko turvautua, jos mielii jossain vaiheessa tuijotella lopputekstejä. Vaikka perustemput toimivat kuin junan vessa, myöhemmissä matseissa on pakko käyttää erikoisliikkeitä. Tiettyjä loppupään otteluita ei yksinkertaisesti voi voittaa, elleivät erikoistemput ole hanskassa, sillä matsin tavoitteissa saattaa olla jonkin supertempun avulla tehty kori. Jos et osaa, et taatusti etene. Jotkut kohtaamiset ovat tämän vuoksi naurettavan vaikeita. Ihmeliikkeillä kikkailu saattaisi olla ihan nastaa, mutta ikävän kankeat ja suuripiirteiset kontrollit lyövät kapuloita rattaisiin parhaansa mukaan.

Erikoistilanteita, kuten pallonriistoa varten on olemassa raivostuttava minipeli, jolloin on painettava ruudulla näkyviä nappuloita oikeassa järjestyksessä mahdollisimman nopeasti. Onnistuneen näpyttelyn seurauksena pallon pölliminen onnistuu, muuten kumikuugeli löytää takuuvarmasti tiensä verkkoon. Ellei reaktiotesti mene nappiin, vastustajan toimenkuva helpottuu oleellisesti. Ensimmäisillä kerroilla tällainen kikkailu on jopa hauskaa, mutta Speden korispeleihin leipääntyy todella nopeasti.

Jos kerran selostamossa istuu ehta räppäri, voisi olettaa musiikkiraidan olevan iskussa. Joudun tuottamaan pettymyksen, sillä musiikki on mitäänsanomatonta hissipimputusta. Tähän kun lisätään väsynyt selostus ja onnettomat äänitehosteet, niin äänimaailman puolesta pullat ovat kerrassaan heikosti uunissa. Jos hakemalla haetaan jotain positiivista, grafiikka ajaa asiansa. Hahmomallit ja ympäristöt ovat varsin komeita, vaikka leuka ei missään välissä loksahdakaan.

Valitun seikkailut ovat hyvin pitkälle pelkkää valitusta, sillä lähes joka kantilta tarkasteluna peli on varsin heikko viritelmä. Korisfanaatikoille löytyy taatusti parempiakin vaihtoehtoja, joten tämä julkaisu kannattaa surutta unohtaa koristukseksi pelikaupan hyllylle. Alelaarista poimittuna ja kohtuullisen puudutuksen avustamana pomppupallomessiaan seikkailuista voi saada raivon, vihan ja epätoivon lisäksi myös muunlaisia tuntemuksia.