Neverdead

Neverdeadin päähenkilöllä Bryce Boltzmannilla ei hyvin mene. Hän nimittäin kävi haastamassa riitaa demonikuninkaalle 500 vuotta sitten. Demonien herra ei kettuilusta niinkään innostunut, joten kirosi Brycen elämään ikuisesti itsesäälin ja alkoholismin kanssa. Nykyaikana Bryce on ketjupolttaja ja sarkastinen demoninmetsästäjä, joka tekee töitä Yhdysvaltojen hallituksen piikkiin. Kun sitten huhu kertoo, että pahamaineinen demonikuningas olisi palaamassa maan päälle, lähdetään pelaajan ohjaamana tasoittamaan puntit. Noin kahdeksan tuntia kestävässä tarinassa pyöritään ympäri suurkaupunkia halkoen siinä sivussa monenmoisia örkkejä.

Valpas pelaaja saattaa miettiä, mitä järkeä on pelissä, jos päähenkilö ei voi kuolla. Totta on, ettei Bryce hengestään pääse, mutta armolliseksi peliä ei voi kutsua. Demoneita vastaan tapellessa siellä täällä pyörii pieniä "palloja". Jos Brycen pää imaistaan sellaisen sisään, on kohtalona olla sulateltavana ikuisesti. Tarinan eri vaikeustasot eivät merkitse sitä, että päähenkilö pääsisi hengestään helpommin, vaan sitä kuinka herkästi ruumiinosat irtoavat toisistaan. Taistelun tuoksinnassa Bryce voi menettää vaikka kaikki raajansa. Jos pää on enää jäljellä, pyöritään torsoon kiinni. Jalat ja kädet kiinnitetään takaisin hyppäämällä niiden yli. Toimenpide tulee pelaajalle harmillisen tutuksi, sillä tarinan loppupuolella vaikeustasoa nostetaan melko halpamaisella tavalla, puskemalla pelaajan eteen älyttömiä määriä vihollisia.

<newpage>

Tyypillisessä hack`n slash-genren pelissä taistelumekaniikan helmasyntinä on yksitoikkoisuus. Pahimmillaan pelin aikana ei tarvitse käyttää kuin kahta lyöntinappulaa alusta loppuun. Neverdead rikkoo kaavaa innovatiivisuudellaan. Erilaisia demoneita voi niputtaa joko mittavalla asearsenaalilla tai miekalla. Terän heiluttaminen hoidetaan ensin lukittautumalla viholliseen, sitten sivalletaan oikeaa tattia heiluttamalla. Tyyli on samanlainen kuin Dead Islandissa. Siihen suuntaan mihin tattia liikuttaa, sinne Bryce huitoo.

Kun demoneja ryöppyää ovista ja ikkunoista kuin räntää syystaivaalta, rupeaa ruudunpäivitys hieman yskimään. Neverdead ei muutoinkaan ole graafisesti järin kaunista katseltavaa. Vaikka välianimaatiot ovat nättejä, pelatessa kuvamaailma ei hivele silmiä. Onneksi kuin toiselta planeetalta oleva äänimaailma kompensoi keskinkertaista visuaalista antia enemmän kuin tarpeeksi. Itsekin pelaajaksi tunnustautunut Dave Mustaine, Megadethin laulaja, on väsännyt Neverdeadiin varsin mallikkaat musiikit. Jokaisessa vähänkin kookkaammassa taistelukohtauksessa pärähtää hevi soimaan taustalle. Löytyypä pelin varsin koukuttava nimikkobiisi Megadethin uusimmalta albumiltakin.

Peleissä ei yleensä kuule taustalla soivan raskaampaa musiikkia. Neverdead on virkistävä poikkeus. Fiilis nousee väkisinkin korkealle, kun pilkkoo sadoittain demoneita kasaan Megadethin soidessa taustalla. Pelin tarina jaksaa kiinnostaa alusta loppuun. Vaikka halpamaisesti toteutettu vaikeustasojen kanssa kikkailu ärsyttää, ei se muuten hyvään kokonaisuuteen liiemmin vaikuta. Neverdead on kaiken kaikkiaan pelattava toimintapläjäys.