New Tales from the Borderlandsin tarinointi ei pääse Telltale-tasolle, mutta viihdyttää

Jakso kerrallaan julkaistavien tarinavetoisten pelien kulta-aika koki vuonna 2018 kovan kolauksen, kun lajityyppiä valtavirtapelaajien suuntaan esitellyt Telltale Games sulki ovensa. Lapun luukulle asettelun jälkeen firman pelit ovat kuitenkin saaneet jatkoa tai ainakin jatkosuunnitelmia, kun entiset Telltale-tyypit ovat esitelleet aikeitaan. The Walking Dead -episodiseikkailun kertaalleen kesken jäänyt neloskausi (2018-2019) saatiin lopulta päätökseen Skybound Gamesin jeesauksella, ja Bill Willinghamin ja Mark Buckinghamin fantastisiin Fables-sarjakuviin perustuvan The Wolf Among Usin odotettu kakkoskausi tekee tuloaan joskus ensi vuonna.

Muutkin pelifirmat ovat selvästi oivaltaneet, että jaksomuotoiset pelitarinat käyvät edelleen kaupaksi. Borderlands-pelisarjan räiskintävetoisemmista seikkailuista tunnettu Gearbox on myös rynnimässä tarinapainotteisemmalle pelipuolelle lokakuun 2022 lopussa julkaistulla New Tales from the Borderlands -uutukaisellaan. Telltalen kehittämä ja vuosina 2014-2015 jakso kerrallaan julkaisema Tales from the Borderlands on jäänyt firman kiinnostavimpien julkaisujen joukkoon, kun Borderlands 2 -räiskinnän (2012) juonta uusien antisankareiden edesottamuksilla jatkanut episodieepos osoittautui vauhdikkaan itseironiseksi toimintakomediaksi. Gearboxin Quebec-jaoston kehittämä New Tales from the Borderlands taas yrittää kovasti ohjata salamaa jälleen iskemään samaan paikkaan uudestaan, mutta lopputulos jää heikoimmillaan aika vaisuksi komediajyrinäksi. Tässä arviossa käsitellään jonkin verran New Tales from the Borderlandsin juonenkäänteitä ja teemoja, joten mielellään vailla ennakkotietoja pelikokemukseen perehtymistä odottavien kannattaa pohtia sitä, verottavatko juonipaljastukset peli-iloa.

New Tales from the Borderlands sijoittuu pelisarjan aikajanalla Borderlands 3:n (2019) jälkimaininkeihin. Tiivistä kaupunkisuunnittelua sisältävät Promethea-taivaankappaleen maisemat ovat tuhoutuneet Tediore-firman tekemän sotilasoperaation jälkeen, ja raunioissa omia hämärähommiaan tekevä supliikki Octavio ja tuhoutunutta jäätelöjogurttiravintolaansa sureva vihanhallintaongelmista kärsivä Fran koettavat selviytyä edelleen taistelutanteretta muistuttavalla kotiplaneetallaan. Octavion sisko Anu puolestaan on onnistunut kehittämään Atlas-firman alaisuudessa Eridium-metallilla käyvän ihmeaseen, ja kuten arvata saattaa, Borderlands-kuvioiden tavoin peliin ilmestyy mahdollisuus päästä käsiksi aarteita pullistelevaan Vault-holviin. Sankarikolmikko ottaa tästä tilaisuudesta vaarin, ja löydetyn taikavoimaisen aarteen myötä tie tähtiin aukeaa (mitä nyt Tedioren konnat huohottavat niskaan).

Viiden jakson pituinen New Tales from the Borderlands seurailee tuttua Telltale-kaavaa viiden episodin mitallaan, mutta kaikki jaksot ovat pelattavissa heti alusta alkaen, jos joku nyt haluaa aloittaa kokonaisuuden kahlaamisen vaikkapa suoraan siitä finaalijaksosta. Ryöstökeikkavetoisena rötösseikkailuna alkaneeseen Tales from the Borderlandsiin nähden uusi peli keräilee kierroksiaan huomattavasti pidempään, kun pelaaja seurailee varsin pitkään omilla tahoillaan toimivia antisankareita peliympäristöjen tutkimiseen nojaavan perusseikkailun tai oikea-aikaista nappien painelua vaativien toimintakohtausten myötä. Eri dialogivaihtoehtoja valitaan juttelutilanteissa Dualshockin kuviopainikkeilla aivan samalla tavalla kuin missä tahansa nykyaikaisessa roolipelissä tai tarinavetoisemmassa seikkailussa.

Telltalen peleistä tuttu ruudunpäivityksen ryydyttävä tekniikka ja latailut jopa kesken pelikohtauksen ovat harmittavasti edelleen tekijätiimin vaihtumisesta huolimatta menossa mukana ainakin New Tales from the Borderlandsin PS4-versiossa, sillä vanhan sotaratsun laukka meinaa hyytyä säännöllisin väliajoin. Jo Borderlands 3 osasi ryystää PS4-konsolista viimeisetkin tehot irti, ja valitettavasti kyseisellä laitteella pelattuna myös New Tales from the Borderlands jättää vähän yskähtelevän vaikutelman jälkeensä. Seikkailupelin latausajat ovat todella pitkät, ja välianimaatioiden jo pyöriessäkin peli latailee hahmoihin mukaan Borderlandsin sarjakuvamaiseksi tyyliteltyyn ilmeeseen kuuluvia ääriviivoja ja muita yksityiskohtia.

Ennen kaikkea Promethean myllätyt kaupunkimaisemat ovat nelos-Pleikkarilla todella karunnäköisiä, ja eloisat hahmoanimaatiot jättävät nekin vähän ristiriitaisen fiiliksen jälkeensä. Läheltä kuvatut hahmomallit ovat mukavan yksityiskohtaisia ja elekieleltään mukavan ilmeikkäitä, mutta isommissa joukkokohtauksissa hahmot ovat utuisen ja todella karunnäköisiä ilmestyksiä. Muutamissa sisätiloissa on myös huomattavissa, että peli muuttuu hämmentävästi utuisen ja epätarkan näköiseksi. PS4-version teknisistä haasteista pitkät latausajat verottavat peli-iloa eniten, sillä QTE-minipeleissä tai tietyissä dialogivaihtoehdoissa mokaaminen johtaa ohjattavan kuolemaan, ja uusintayrityksen odotteleminen mustaa latausruutua tuijotellessa alkaa maistua näillä latausajoilla nopeasti puulta.

New Tales from the Borderlandsin kerronta ja pelaaminen etenevät tutulla toimintakoomisella sapluunalla ja vähän yllätyksettömällä otteella. Edellinen Borderlands-tarinointi hyödynsi kiinnostavasti vuorotellen Rhysin ja Fionan näkökulmia, jolloin pelaaja sai jännittää, miten kahden epäluotettavan hahmon käsitykset ja versiot tapahtumista etenivät ja erosivat toisistaan. Valitettavasti New Tales from The Borderlands hukkaa tilaisuuden ja pilkkeen silmäkulmastaan astetta perinteisemmällä kerronnalla, mitä nyt sankarit ajoittain seikkailevat tahoillaan ennen kaikkea neljännen ja viidennen jakson tapahtumissa. Peliympäristöjen koluaminen skannausmahdollisuuksilla höystetyt kakkulat päässä pyörivällä Anulla ja muiden hahmojen sometileille hakkeroituvan Octavion ohjaaminen ovat hyvin tyypillisiä seikkailupeliosuuksia. Sarjakuvamaisia Borderlands-tyyliteltyjä miljöitä on tietysti itsessään hauskaa ja palkitsevaa tonkia, ja pelaajan äkkäämillä setelitukoilla hahmoille voi ostaa uusia vaatteita ja uusia pintamateriaaleja näiden varusteisiin.

Keräilyviettiä taasen kutitellaan vielä vähän syvemmältä uusien Vaultlander-figuurien etsimisellä ja keräämisellä, ja peli ilmoittaa kätevästi uuden kohtauksen alkaessa uusissa maisemissa, että lähistöllä saattaa piileskellä keräämistään odottava hahmo. Sankareiden kintereillä vaaniva sivuhahmo haastaa Vaultlander-taistoihin, joissa Borderlands-sankareista innoittuneet figuurit muksivat toisiaan Mortal Kombat -henkisissä selkäsaunoissa möreä-äänisen selostajan solkottaessa taustalla. Oikea-aikaisilla ohjaimen tatin kääntelyillä väistellään päälle hyökkäävän vastustajan liikkeitä, ja vastapuolta kurmotetaan rastipainiketta näpäyttelemällä. Vaultlandereilla leikkiminen ja voitetuista matseista saatavat uudet figuurit piristävät kokonaisuutta tarjoamatta kuitenkaan kovin syvällistä sivupolkua. Huomasin voittavani matsit heti pelin alussa saamallani Vaultlanderilla, ja peli ilmoittaa uudella alueella seikkailtaessa, että lähistöllä saattaa piileskellä löytämistään odottava figuuri. Vaultlander-matseissa parasta lienee niihin haastavaan hahmoon kytkeytyvä tarina, jonka kokemisesta syntyvän kohtalaisen riemun jätän New Tales from the Borderlandsiin tarttuville pelaajille.

Octavio ja Anu ovat suoraan sanottuna aika tylsiä ja vähän yksipuolisia. Anun omia motiiveja ihmeaseen käyttämiseen ei perustella muuten kuin hullun tiedemiehen manialla, ja Octavion poliittisesti korrektia tapaa kuittailla tekokorostusta käyttäville kavereille kulttuurisesta omimisesta alkaa suoraan sanottuna ärsyttää aika äkkiä, mikä lienee ollut tarkoituskin. Yhden luonteenpiirteen ympärille kietoutuvien hahmojen peluuttaminen ei ole valitettavasti kovinkaan monipuolista, sillä tutkija-Anun skannausvaihtoehto ei tuo pelaamiseen kauheasti mitään lisää. Jututettavat pelihahmot ja tutkittavissa olevat esineet välähtelevät perusnäkymässä muutenkin, ja skannaamalla kohteista saa esille Borderlands-nippelitietoa sisältävää taustoitusta. Ärsyttävään Octavioon ja vihaansa väkivaltaan kanavoivaan Franiin nähden Anu on vähän yksipuolinen tuttavuus, jolla on kuitenkin oma kehityskaarensa kuljettavanaan, ja samalla Octavio-veljellekin suodaan jonkin verran näkyvyyttä ja syvyyttä.

Octavion hakkerointikykyjä pääsee harjoittamaan pienen minipelin avulla ja se, että New Tales from the Borderlands tarjoaa minipeliä tahkoavalle pelaajalle mahdollisuuden ohittaa kyseinen yksinkertainen rytmipelirypistys kertoo tragikoomisesti siitä, miten paljon tekijöillä on uskoa tähän kyseiseen sisältöön. Toisaalta taas Octavion kyky soitella pelitapahtumien aikana matkassa oleville tovereille antaa kiinnostavia vaihtoehtoja esimerkiksi siitä, miten toimintavetoisemmat kohtaukset hoidetaan. Tokihan kaupunkisodankäynnin keskellä on aikaa kilauttaa kaverille ja sopia vihun tarkka-ampumisesta. Valintatilanteet antavat toki mielellään vaikutelman siitä, että pelaajan tekemillä päätöksillä olisi kauheasti vaikutusta tarinan käänteisiin, mutta valinta esimerkiksi siitä, edetäänkö tilanteessa Octavion ohjeistuksella astella hiljaisemmin vai Franin johdolla suoraan väkivaltaisella vaihteella, johtaa joka tapauksessa samanlaiseen toimintakomediaan.

Leijuvalla tuolillaan liikkuva Fran on heti astetta kiinnostavampi tuttavuus, jonka vihanhallintaongelmat ja taipumus hyödyntää istuimessa olevia jogurtinjäädytystyökaluja myös eläviin ihmisiin tekevät tästä antisankarista tragikoomisen ihmispommin, jonka räjähtelyjen jännittäminen ja seuraaminen on ylilyödyn väkivallan turvin oikeasti viihdyttävää ainakin suuren osan ajasta. Pelaaja pääsee suorittamaan veritekoja vauhdikkaiden ja hurmeisten oikea-aikaisten näppäilyjen keinoin, ja altavastaajan asemasta veritekojen ja vakuutuspetosten turvin itselleen tilaa raivaava Fran on kaikessa arvaamattomuudessaan oivasti Borderlands-henkeen istuva jogurttibaarin hurmehenkinen hengetär.

Valitettavasti käsikirjoittajat ovat ilmeisesti keksineet Franiin liittyviä ominaisuuksia ja häiriintyneitä piirteitä kahmaloittain, ja hahmon esiintyminen ja oleminen eivät oikein tunnu aina löytävän paikkaansa kokonaisuudesta tai pelin tapahtumista. Esimerkiksi Franin seksuaalissävytteisemmät sutkaukset vain alkavat ihan noin vain kakkosjakson alussa kiusallisen oloisina heittoina, jotka toki soljuvat muutenkin levottomassa kokonaisuudessa mukana. Borderlands-pelissä esiintyvien antisankareiden hahmonkehitykselliseltä puolelta tuskin kukaan nyt odottaakaan mitään, mutta on kiinnostavaa, että kolmikon tylsimmältä hahmolta vaikuttavassa Anussa on yllättäen eniten tarttumapintaa ja kasvuvaraa.

Toimintakomedian humoristinen puoli saa veikeää vetoapua kaksikon kohtaamista uusista tuttavuuksista. Prometheanin pinnalle pamahtava Anu kohtaa Psycho-sekopäiden joukossa uraa tekevän Stapleface-soturittaren, joka edustaa kiinnostavasti franmaista arvaamattomuutta mutta myös Psycho-porukan salaisuuksia kiinnostavasti avaavia sivujuonteita. Tätä kautta New Tales from the Borderlands pystyisi pelisarjan universumin laajentamisen sijaan myös vaivihkaa syventämään sen omituisia ja sakeimpia piirteitä, mutta valitettavasti tätä on turha odottaa. Claptrap-peltiheikkien sijaan hahmokaartissa on tarjolla aivan yhtä rasittavan toilailevaa tekoälyä puhuvien aseiden muodossa, kun Octavio saa käyttöönsä uudelle omistajalleen kampoihin pistävän jalallisen Brock-tuliluikun. On hienoa, että Borderlands-charmille ominainen räävittömyys on menossa mukana, mutta samalla on sääli, ettei huumorin kukka oikein puhkea päähahmojen suhteen tehden näistä vähän muistettavampia. Seikkailun ohessa tehtävät tuttavuudetkaan eivät pääse oikein syvenemään vielä tässä vaiheessa Borderlands-ikoneiksi, vaan edellä mainitut Stapleface ja Brock kaivetaan vähän virkamiesmäisellä otteella arkistosta loppukahinoita varten. Psycho-hierarkioiden avaaminen jää lähinnä alaviitteeksi seikkailun alussa, eikä Brockia huolita kyllin suureen rooliin vastavoimaksi Octaviolle. Pelin varsinaisena konnana nähdään geneerinen pahishahmo, jonka kiinnostavuus ja ärsyttävyys jäävät valovuosien päähän Handsome Jackin hohdokkuudesta.

Viiden jakson tapahtumien rytmitys eri jaksoihin tuntuu myös olevan ajoittain hakusessa. Kolme ensimmäistä ovat varsin tiiviitä tunnin-parin mittaisia rykäisyjä, mutta kaksi viimeistä jaksoa ovat hyvinkin monivaiheisia viihdepaketteja, jotka erottuvat pituudessaan alkupuolen yksinkertaisemmasta menosta. Mietin New Tales from the Borderlandsin jaksomäärän kanssa sitä, että tekijät ovat harmittavasti pysytelleet viiden episodin mitassa hinnalla millä hyvänsä, kun sisältöä olisi periaatteessa kuuteen tai seitsemäänkin jaksoon. Ainakin kahteen hyvin erilaiseen puoliskoon taipuva nelosepisodi olisi aivan hyvin jaettavissa kahdeksi jaksoksi. Jaksojen määrällä ei muutenkaan olisi sinänsä merkitystä, kun peli on julkaistu viimesyksyisen Life Is Strange: True Colorsin (2021) hengessä yhtenä pakettina.

Teemoiltaan New Tales from the Borderlands on sarjan vakioteemoista ammentava toimintaseikkailu kuolemasta, kostosta ja aseista mutta myös alkuperäisen Tales from the Borderlandsin hengessä kunnianhimosta ja menestyksen saavuttamisesta hinnalla millä hyvänsä. Anun ja Octavion tarinat ja tavoitteet kytkeytyvät jälkimmäiseen teemaan, kun taas Franin oma motiivi kietoutuu kostamisen ja traumojen ympärille. On kiinnostavaa seurata, miten ennen kaikkea Anu joutuu todella panemaan kaiken läheisiään myöten peliin, ja on kiinnostavaa, miten borderlandsmaiset nöyryyttävät ja vaaralliset kokemukset muuttavat hahmon mielenmaisemaa. Eri tyylilajeihin nojaava ja tyylikeinoihin turvautuva seikkailu ei pelkää hyödyntää piirrosanimaationkaan kaltaisia sivupolkuja, ja kieltämättä lopussa seisoo jonkinlainen kiitos polveilevan ja levottoman sekoiluseikkailun seuraamisesta.

Itse asiassa on kiinnostavaa, että New Tales from the Borderlandsin pelaaminen koostuu enemmän välivideoiden seuraamisesta ja niissä vuorovaikuttamisesta runsaslukuisten näppäiltävien minipelien aikana varsinaisen seikkailemisen jäädessä huomattavasti pienempään osaan. Miljööt ovat varsin pieniä parin huoneen tai isomman salin kokoisia tiloja, joiden tutkimiseen tekijät ovat koettaneet heitellä koukkuja edellä mainittujen Vaultlander-hahmojen ja rahapiilojen yhyttämisen avulla. Jokaisessa luvussa hyödynnettävä Franin pieni ravitsemusliike takatiloineen kertoo saman peliympäristön pyörittämisessään siitä, että New Tales from the Borderlandsin mahdollisesti pienempi budjetti on estänyt enemmän seikkailemista tarjoilevan kokonaisuuden tuottamisen. Onneksi tekijät ovat osanneet ottaa välivideovetoisesta kerronnasta ilon irti esimerkiksi jokaisessa jaksossa olevan montaasivyörytyksen turvin, ja pitkiä kamera-ajoja tarjoava humoristinen kerronta onnistuu parhaimmillaan käväisemään Tales from the Borderlandsin tasolla.

New Tales from the Borderlands tarjoaa loppusyksyn ratoksi värikkään ja vauhdikkaan peliannoksen Borderlands-tarinointia, joka ei valitettavasti pääse legendaarisen letkeän edeltäjänsä tasolle. Uudet hahmot edesottamuksineen osoittavat epätasaisesta toteutuksesta huolimatta, että Borderlands-universumissa on tarinoita ja kiinnostavia kohtaloita kerrottavaksi toivottavasti innostavammassa muodossa sitten ensi kerralla.