Äärimmäisyyksiin viety alkuperäisen Nidhoggin minimalismi on saanut uuden kerroksen retrokuorrutusta ylleen. Uudet aseet ja maisemat eivät ehkä kohota kakkososaa uusiin sfääreihin, mutta monipuolistavat kokemusta merkittävästi.
Alkuperäinen Messhoffin Nidhogg on minimalismin mestariteos. Sen tietokonepelien alkuaikoja henkivä ulkoasu yhdistyi miekoin käytävään kaksintaisteluun hilpeällä tavalla. Kakkososan ydin on edelleen täysin sama - kaksi pelaajaa pyrkii kumpikin pääsemään pitkulaisen kentän vastakkaiseen päähän äärimmäisen uhrin suorittaakseen. Viimeksi joko vastustajan aseen tai kuiluun hyppäämisen johdosta kuollut joutuu puolustautumaan hyökkääjän pyrkiessä paloihin jaetun kentän toiseen päähän. Tehtävä on siis tappaa vastustaja, juosta eteenpäin sen minkä ehtii ja taistella lisää. Hektinen posottaminen ei juuri taukoja tarjoa, sillä teilattu palaa takaisin tukkeeksi vain muutaman sekunnin jälkeen.
Edeltäjänsä monoasepolitiikasta poiketen Nidhogg 2:ssa on peräti neljä eri keskiaikaista kuolemantuottajaa. Perinteinen miekka on kohtalaisen nopea ja erinomainen torjumaan niin vastustajan iskuja kuin lentäviä esineitäkin. Lyömämiekka on hidas, mutta heiluu kuolettavassa kaaressa. Tikari on tuhottoman nopea, mutta lyöntietäisyydeltään lyhyt. Jousipyssy on valikoiman erikoisin loppumattomine nuolineen. Nopeisiin tilanteisiin siitä ei juuri ole, sillä vimmaisesti päin juokseva miekkamies pistää robinhoodista elinnesteet todella nopeasti pihalle.
Nidhogg 2 on parhaimmillaan samalla sohvalla pelattuna, vaikka netti- ja yksinpelivaihtoehdot siitä löytyvätkin. Yksinpeli on tosin pelkkää tympeää loputonta matsaamista tietokonetta vastaan. Mikään ei voita sitä yhtäaikaista naurunremakkaa, kun kaksi vierekkäin istuvaa pelaajaa pistävät toisiaan hengiltä mitä erikoisimmissa yhteensattumissa. Kyky heittää aseita, poimia uusia, potkia nuolia takaisin päin ampujaa ja kentistä löytyvät kuopat sekä ansat mahdollistavat monenlaisia puoli sekuntia kestäviä eeppisiä hetkiä. Eräässä tasaväkisessä matsissa toinen pelaaja ampui nuolen, jonka vastustaja löi takaisin jousimiehen vartaloon kiinni, vain saadakseen itse heittämänsä tikarin omaan otsalohkoon sen pompatessa juuri kiinni menneestä ovesta.
Pelin ulkoasu herätti varsin paljon huomiota alkuperäisen retrominimalismiin tottuneissa. Yhdeksänkymmentäluvun Amiga-pelien tyylinen värikäs, mulkosilmäisten hahmojen taistelu toimii kuitenkin hyvin ajoittaisia taustaan hukkumisia lukuun ottamatta. Se ei ole aivan yhtä puhtaan funktionaalinen suoritus, mutta toisaalta e-urheilun toiveikkaiden mielenkiinto ei liene Nidhoggin suunnalla muutenkaan. Lisäplussan peli ansaitsee mukavasti jumppaavasta taustanauhastaan.
Nidhogg 2 on hieman monipuolisempi variantti erittäin yksinkertaisesta pelistä ja on ehdottomasti parhaimmillaan kavereiden keskinäisessä illanvietossa lyhyissä, mutta sitäkin tiukemmissa erissä. Todella taitavien pelaajien väliset ottelut voivat olla erittäin mielenkiintoisia seurata. Me muut viihdymme muka-taktisen näppäintenrämpytyksen puolella varmasti illan tai neljä.