Kun No Man's Skyn luoja Sean Murray hermostuneesti kikatteli esitellessään peliä yleisölle The Game Awards 2012 -tapahtumassa, miehen lupaukset tuntuivat uskomattomilta. "Olemme luoneet loppumattoman galaksin. Miljardeja planeettoja, ja niitä kaikkia voi tutkia." Äärettömyys on konsepti ihmismielen käsityksen ulkopuolella, ja niinpä Murrayn väitteitä oli vaikea niellä.
Nyt No Man's Sky on viimein täällä, miljardeine ja taas miljardeine automaattisesti luotuine maailmoineen, joista jokaista voi käydä tutkimassa. Murrayn lupaukset eivät olleet turhanpäiväistä pulinaa.
No Man's Skyn konsepti on hankala pala purtavaksi. Mitä siinä on tarkoitus tehdä? Mitä siinä oikeastaan voi tehdä? Miksi tehdä ylipäätänsä mitään? Mikä on kaikkeuden tarkoitus?
Pelin vastaus on kataklysmisen painokas "ei yhtään mikään."
Ainoa asia mitä äärettömyydessä voi tehdä on tutkija iäisyyttä tähtien välillä ja tuntea giganttisen galaksin paino harteilla. Koskaan aiemmin ei ole syvän avaruuden loputtomuus tuntunut näin kouriintuntuvalta ja todelliselta.
Pelin löyhä tavoite on päästä Atlaksen, kaikkeuden luojan luo, joka odottaa pelaajaa galaksin keskipisteessä. Painopiste on kuitenkin tutkimisen ja löytämisen riemussa, jossa matka on selvästi päämäärää tärkeämpää. Jos odotukset ovat perinteisessä kerronnassa selkeine rakenteineen ja päämäärineen, edessä on melkoinen pettymys.
No Man's Sky luo universuminsa proseduraalisesti. Se käyttää tehokasta pelimoottoria puskeakseen maailmaan planeettoja niin, että alimmat mätänee. Jokaisella näistä on omanlaisensa eläimistönsä, kasvikuntansa ja visuaalinen tyylinsä.
Sean Murray on avoimesti kertonut ammentavansa peliin vaikutteita 1970- ja 80-luvun scifikirjallisuudesta ja elokuvista. Hivenen hailakka värimaailma, oudot oliot ja tuntemattoman tutkimisen romantiikka ovat kaukana esimerkiksi Alien-universumin synkistä käytävistä ja dystooppisesta maailmankuvasta.
Murrayn mukaan harmaa, pelottava ja tummasävyinen realismi imevät kaiken ilon ja yllättävyyden etsimisestä ja löytämisestä. Siksi peli valitseekin värikkyyden ja räiskyvän toteutuksen. Rapainen realismi saa huutia, ja sen tilalle astuu kaoottinen värimyrsky joka tekee jokaiselle uudelle planeetalle laskeutumisesta ja sen ihmeiden kohtaamisesta jännittävän kokemuksen. Peli panostaa visuaalisuutensa yksityiskohtiin, ja se on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista millä se onnistuu pääsemään yleviin tavoitteisiinsa.
Tämä kaikki tarvitsee hurjasti laskentatehoa, ja se näkyy välillä selkeästi. Yksityiskohtaisuus yltää vain tietyn matkaa ennen kuin se leikkautuu näkymättömään seinämään, jonka toisella puolella on vain karkeita maastonmuotoja. Se on toki ärsyttävää, mutta pian sitä tottuu kiinnittämään huomiota välittömässä ympäristössä olevaan kauneuteen.
No Man's Sky ansaitsee selkeää kritiikkiä myös käyttöliittymänsä osalta, joka on hivenen kummallinen. Joskus esimerkiksi tuntuu siltä, kuin kamera painaisi liikaa, ja joskus pelaaja tuntee olonsa höyhenenkeveäksi ilman mitään näkyvää syytä.
Tutkimusmatkailun iloa ylläpitää upeat taustamusiikit, jotka ovat pitkiä ja syviä sävelmiä jotka seuraavat pelin tapahtumia aivan kuten sinfoniaorkesterin soitto elokuvien taustalla. Musiikista vastaavalla 65daysofstatic-yhtyeellä on hieno tilaisuus todistaa voimallisten äänimaailmojen voima, ja se todellakin hyödyntää tilansa taidokkaasti. Kun pelaaja ryhtyy intensiiviseen taisteluun kauppakaravaanin kanssa, bändin psykedeelinen mutta tiukasti hallussa pysyvä äänivalli nousee intensiivisyydessään, ja entuudestaan eeppinen kärhämä nousee toiseen potenssiin.
No Man's Sky onkin ladattu niin täyteen taiteellista visiota, että se on miltei tyrmäävä kokemus. Sen moottori paiskii jatkuvasti ylitöitä luodakseen ja ylläpitääkseen mitä mielikuvituksekkaimpia planeettoja, kasveja, eläimiä ja värejä, ja silti kokonaisuus on tyyliltään tarkoin harkittu. Harvoin törmää peliin, jonka tekniset taidonnäytteet kulkevat niin rinta rinnan audiovisuaalisen annin kanssa. Sen ansiosta jokainen kaukaisuudessa kimmeltävä tähti on kiinnostava uusi tuttavuus, ja sen ansiosta kaikkeuden ja pelin päämäärättömyys on enemmän kuin riittävästi.
No Man's Sky ei tarvitse kehyksiä, ei rakennetta eikä tavoitteita. Kokemus itsessään on riittämiin. Tämä on tismalleen päinvastainen teos kuin vaikkapa tasoloikka joka, pysyäkseen kiinnostavana, työntää ruudulle jatkuvasti uusia vihollisia ja antaa sankarille aina vain lisää temppuja.
Peli ei kuitenkaan ole täysin vailla rakenteita. Pelaajalla on se kaukainen päämäärä, ja sen saavuttaakseen pitää kerätä runsaasti resursseja myytäväksi, ostaa uusia aluksia ja varusteita, ja taistella lukuisia vihollisia vastaan. Uusia varusteita tarvitaan etenkin mikäli mielii tutustua erittäin vihamielisiin planeettoihin, joiden myrkylliset meret, polttavat maanpinnat ja syövyttävät ilmakehät tekevät heikommin varustetusta avaruuskiitäjästä hetkessä selvää.
No Man's Sky tuntuu suunnilleen samalta 50 pelitunnin kuin sen ensimmäisen pelitunnin jälkeen. Se voi kuulostaa heikkoudelta, mutta todellisuudelta se on pelin suurin vahvuus. Peli tietää erittäin hyvin mikä se on, ja se tietää mitä sen on tehtävä. Kokonaisuus on yksinkertainen mutta viihdyttävä, helposti lähestyttävä mutta monipuolinen, ymmärrettävä mutta monimutkainen.
No Man's Sky on puutteistaan huolimatta voitonriemuinen taidonnäyte. Se on vastaus siihen, kun katsoo tähtiin ja pohtii millaista olisi laskeutua tuntemattoman planeetan pinnalle ensimmäistä kertaa. Se ei ole niinkään matka kohti päämäärää kuin pohdinta pelaajan omasta suhteesta maailmankaikkeuteen. Siinä suhteessa peli loistaa kirkkaammin kuin tuhat aurinkoa.