1990-luvulla pelit eivät välttämättä tarvinneet sen kummempia tarinoita menoa ryydittämään. Ninja Rabbit Gamesin uusretroileva Panda Punch tietää tämän, mutta yrittää silti. Nuori panda on kävelemässä metsässä, kun pahikset hyökkäävät. Panda juoksee isänsä luokse, joka heittää ilman sen kummempia mukinoita pojalleen teräsnyrkin ja kehottaa lähtemään tiehensä samalla pahiksia turpiin tirvaisten. Asia selvä.
Pohjimmiltaan Panda Punch voisi olla ihan hyväkin peli. Kaksiulotteisia tasoloikkia ei ole liikaa ja ensivilkaisulla pandailu vaikuttikin ihan kelvolliselta. Nyrkki päivittyy uusilla ominaisuuksilla aina pomohirviön voittamisen jälkeen ja maailmankartaltakin näyttää aluksi löytyvän salaisia kenttiä sun muita sivupolkuja.
Sitten itse peli alkaa. Panda löntystelee verkkaista tahtia metsäisiä maisemia pitkin, mätkii viholliset ja metsän eläimet tieltään ratkoen samalla yksinkertaisia palikkapulmia. Kenttien kesto vaihtelee parista kymmenestä sekunnista muutamaan minuuttiin, mikä voisi olla ihan sopiva mitta, jos toiminta vaihtelisi yhtään. Vaan ei, turha toivo. Sokkeloloikinta jatkuu kenttä toisensa jälkeen yksitoikkoisena ja puuduttavana.
Hoen usein arvioissani mystistä termiä "rytmitys" ja Panda Punch on oiva osoitus siitä, miksi näin teen. Parikymmentä itseään toistavaa ja tylsää kenttää ennen pomotaistelua on esimerkiksi aivan liikaa. Tämä peli olisi kaivannut ehdottomasti tiukempaa otetta ja nopeampaa rytmiä ollakseen viihdyttävä. Nyt se on vain unettava. Helpohko vaikeustaso vain tukee väitettä.
Sinänsä Panda Punch on ihan toimiva peli, ei siinä mitään. Kontrollit ajavat asiansa, mitä nyt erilaisten piikkiansojen ja muiden yli hyppely vaatii joskus turhankin pikselintarkkaa sihtaamista. Grafiikat ovat yksinkertaiset, mutta Amiga-aikoja mukaillen kuitenkin ihan riittävän viehättävät eikä musiikkikaan ärsytä. Mutta kun joukkoon mahtuu jopa isoja pelisuunnittelullisia mokia, ei perustason toteutus vain riitä. Kenttiin voi esimerkiksi jäädä jumiin viemällä laatikon väärän kytkimen päälle, jolloin taso on aloitettava kokonaan alusta.
Ei tästä oikein enempää kerrottavaa ole. Ehkä kentän tai parin mittaisena retroiluna junamatkan aikana tämä voisi miten kuten ajaa asiansa, mutta kun tarjolla on kymmenittäin parempiakin vaihtoehtoja, ei pandaseikkailuun lähtemiselle ole oikein perustetta. Panda Punch ei olisi noussut keskinkertaista kummemmaksi seikkailuksi edes silloin Amiga-aikoina yli 30 vuotta sitten.
