Past Cure

Isojen pelitalojen työntäessä projekteihinsa giljardeja dollareita on pienillä indie-tuotannoilla vaikeuksia kilpailla samasta tilasta. Pienet puljut voivat yrittää saada jalansijaa jollain omaperäisellä kikkailulla tai kopioida alan järkäleitä toivoen tulevansa huomatuiksi. Phantom 8 Studio on valinnut jälkimmäisen tien Past Cure -pelillään. Valitettavasti pelkkien hittipelien apinointi yhdistettynä puhki kulutettuun tarinaan ei juuri vaikutusta tee varsinkaan, kun tekninen toteutus ei yllä kunnianhimoisen suunnittelun tasolle.

Ian on (sota)veteraani, jonka mieli on repaleina vuosien kidutuksen tuloksena. Mies yrittää levätä veljensä huostassa, mutta kidutus on jättänyt jälkensä tehden Ianista levottoman hermoraunion. Tilannetta ei paranna hänen jatkuva unen ja valveilla olon sekoittava tila ja mielen sopukoista esiin työntyvät yliluonnolliset voimat. Selvittääkseen totuuden tilastaan Ian aloittaa koston ryydyttämän matkan karuun alamaailmaan, jossa todellisuuden rajat hämärtyvät pahasti.

Past Cure pelataan kolmannesta persoonasta varsin rajoitetuin liikkein. Pelattava hahmo liikkuu hiukan jäykästi, mutta ampuminen on kuitenkin yliherkkää sohimista. Pelissä edetään hiippaillen ja kyykkien vihulaisilta piilossa, mutta suoraviivaisempaakin toimintaa voi tarpeen tullen harrastaa. Piristääkseen tuttua toimintaa päähahmon yliluonnollisten voimien avulla pelimaailman aikaa voi hidastaa, mikä auttaa myös yliherkkään tähtäilyyn. Pelaaja voi kokea myös kehon ulkopuolista astraalitason lentelyn riemua. Voimien käyttö syö hahmon mielenterveyttä, jota sitten paikkaillaan reseptilääkkeitä popsien.

Pelin inspiraation lähteet ovat varsin selkeät. Itselleni tulee mieleen saman tien ainakin muun muassa Alan Wake, Quantum Break ja Superhot. Eri hittipelien hienouksien yhdistely tuntuu kuitenkin Past Curessa enemmänkin tekotaiteellisen päälle liimatulta kuin toisiaan tehostavilta ja yhdistäviltä ominaisuuksilta. Täytyy myös mainita, että puhki kulutettu idea taiteilla unimaailman ja todellisuuden rajamailla peleissä suoraan sanoen tympii. Tämä mahdollistaa ainoastaan tyhjänpäiväiset säikyttely-yritykset ja jonninjoutavan sekoilun, jolla piilottaa epävarmuutta heikossa ja persoonattomassa tarinassa.

Past Curen graafinen ilme heijastelee varsin hyvin hahmon sekavaa ja alati muuttuvaa olotilaa. Paikoittain peli näyttää kankean halvalta, aivan kuin kaikki osat olisivat suoraan objektikirjaston alelaarista. Välillä ympäristö on oudolla tavalla viehättävän kylmäkiskoinen aivan kuin liikkuisi AutoCad-ohjelmiston mainoslehtisen sivuilla. Painajaisosiot tukeutuvat liikaa pilkkopimeään mustaan, jolloin suurin osa näkökentästä jää vaille minkäänlaista käyttöä. Myös olioiden pirstoutumisanimaatio näyttäisi jäävän puolitiehen ja hahmojen suun animointi on suorastaan noloa, jota ei helpota päähahmon naaman tilalla oleva halpa kuminaamari. Peli sai itsensä vielä sen verran pahasti jojoon, ettei jatkamaan päässyt ennen uudelleen käynnistämistä. Silti muutamat hauskat visuaaliset kikkailut ovat löytäneet tiensä Past Cureen, kuten muokkautuva maailma ja perspektiivin vaihtelut, jotka yllättävät hienoudellaan. Myös osa välidemoista näyttää siltä kuin ne tulisivat kalliimmastakin pelistä. Ja mikä parasta, Past Cure näyttää maailmansa peileissä oikeat heijastukset, mikä jostain kumman syystä on edelleen varsin harvinaista. Jotenkin jää fiilis, että VR-lähestyminen näiden kikkailuiden kanssa olisi voinut tehdä hyvää.

Äänet eivät pääse juuri nostamaan pelin ailahtelevaa visuaalista ilmettä, sillä varsinkin käsiaseen pihahdukset tuntuvat ennemminkin lapsuusaikani rokkaputkilta kuin tuliaseilta, joilla pitäisi tehdä vahinkoa. Muuten ääninäyttely on varsin amatöörimaista eikä kokonaisvaltainen äänimaailma juuri herätä huomiota suuntaan tai toiseen.

Eri hittipelien ominaisuuksien kääriminen tekotaiteelliseen symboliikkaan ja astraalitason höpötykseen aiheuttaa juuri oletetun lopputuloksen. Past Curen persoonallisuuden puute paistaa liikaa läpi ja jättää olon tyhjäksi. Jos paukut olisivat riittäneet toteuttamaan teknisesti varsin kunnianhimoisen idean edes kohtuullisesti, olisi pelin parissa voinut viihtyä. Tällaisenaan kuitenkin laatuheittelyt ja selkeän linjan puuttuminen kyllästyttävät ja lopputulos jää harmittamaan.