Helppo sanaleikki olisi sanoa, että * Coward * on rohkea elokuva homoseksuaalisuudesta sota-aikana. Ilmeisin vertailu olisi asettaa Lukas Dhontin ensimmäisen maailmansodan elokuva vastakkain Los Javisin *La bola negra* -elokuvan kanssa, joka sijoittuu Espanjan sisällissotaan, sillä molemmat käsittelevät samaa pääaihetta. Sattumalta molemmat elokuvat pohjautuvat vahvasti teatterimaailmaan, joten monien mielessä syntyi helposti vertailu näiden kahden kilpailevan elokuvan välillä Cannesin elokuvajuhlilla. Mutta pääero on varsin selvä: * Coward * on yksinkertaisempi, suoraviivaisempi tarina, joka asettaa etusijalle yhden selkeästi rajatun juonikaaren keskittymisen, rytmin ja vaikutuksen toisen elokuvan kolmen toisiinsa kietoutuvan tarinan runollisen hienostuneisuuden sijaan.
Siten " Coward " vaikuttaa myös hyvin rytmitetyltä elokuvalta, jota on paljon helpompi ja miellyttävämpi katsella, sillä siinä ei ole turhia täytekohtauksia tai monimutkaisia teeskentelyjä. Tästä huolimatta ainoa kritiikkini koko rakenteesta oli se, että elokuvan sijaan päättyä huipennukseen, se laimenee loppua kohti, kun se oli jo tarjonnut parhaat hetkensä.
Mielenkiintoinen kontekstuaalinen seikka tässä on se, että emme puhu 30-luvun lopusta tai 40-luvusta, kuten useimmiten muualla. Tämä on Suuri sota, ja seuraamme ryhmää belgialaisia tukisotilaita etulinjalla. Coming out -tarinan sijoittaminen pari vuosikymmentä aikaisemmin vuosisadalla tuntuu tuoreelta ja lähes kertomattomalta. Ja se, että he tarjoavat tukea (kantavat ammuksia, noutavat haavoittuneita tai ruumiita, toimivat varavoimina, ruokkivat vankeja... tai virtsaavat heidän keittoonsa), tekee tästä myös melko erilaisen sotaelokuvan.
Minulle elokuvan voimakkaimmat hetket eivät kuitenkaan välttämättä liittyneet Emmanuel Macchian esittämän Pierren ja Valentin Campagnen esittämän Francisin välille kehittyvään romanssiin. Elokuva onnistui liikuttamaan minua hiukan enemmän, kun suurempi joukko nuoria poikia laulaa yhdessä voidakseen kerätä voimia kauheuksien edessä. Elokuva alkaa heti yhdellä tällaisella laululla, ja Dhont käyttää tätä keskeistä keinoa tarkoituksellisesti vielä pari kertaa myöhemmin, osoittaen mestarillisuuttaan lähikuvilla väkijoukosta. Poikien laulujen lisäksi elokuvassa on mieleenpainuva teatterilaulu, jonka taustamusiikkina kuullaan putoavia pommeja.
Itse asiassa * Coward * on alusta loppuun asti kaunis elokuva. Arvostan sen älykästä värien käyttöä: elokuvassa panostetaan lämpimämpiin sävyihin ja oransseihin korostamaan ihmisten välisiä yhteyksiä, mutta aina hienovaraisella tavalla, samalla kun se tarjoaa myös kylmempiä, vaikuttavia juoksuhaudakohtauksia.
Toinen mielenkiintoinen seikka on se, miten näyttelijät ja heidän hahmonsa kehittyvät elokuvan aikana monin tavoin. Vaikuttaisi siltä, että Macchian esittämä Pierre, "pitkä tulokas" Pierre, on ja tulee olemaan tässä elokuvassa lähes hiljainen päähenkilömme, kun hän löytää seksuaalisuutensa, pelkurimaisuutensa ja rohkeutensa erilaisissa tilanteissa. Campagnen esittämä Francis puolestaan kasvaa yhä enemmän läsnäolossaan ja merkityksessään: aluksi hän on selkeä päämääränsä ilmaiseva hahmo, mutta vähitellen hän vie kollegansa roolin ja nousee elokuvan todelliseksi päähenkilöksi, jolloin rajat siitä, kuka on pääroolissa, hämärtyvät. Hänen hahmonsa on aluksi itsevarma ja suoraviivainen, vastapainona Pierren epäröinnille, mutta ilman että paljastan juonenkäänteitä, sanotaanpa, että hänestä tulee ajan myötä myös varovaisempi ja järkevämpi. Tässä on hieman Don Quijote ja Sancho -leikkiä, joka minulle erottui selvästi.
Nämä tekniikat toimivat hyvin, koska käsikirjoitus on laadukas: huolellisesti laaditut vuoropuhelut tekevät kaikista hahmoista entistä uskottavampia, mutta myös edellä mainitun rytmityksen ansiosta ja ennen kaikkea näiden kahden näyttelijän erinomaisen suorituksen ansiosta. Pelkurisuuden ja rohkeuden välistä kaksinaisuutta tarkastellaan eri näkökulmista, ja sanotaanpa, että Pierren pettämishetki ja Francisin jännittävä pantomiimikohtaus jäävät mieleeni pitkäksi aikaa.
"Me tanssimme, kun he kuolevat"
Kaikesta suurimman osan ajasta esillä olleesta tuoreudesta ja hienovaraisuudesta huolimatta heikompi viimeinen kolmannes ja ennustettava juoni, jossa on vain vähän tai ei lainkaan yllätyksiä tai jännitystä herättäviä käänteitä (joka on ironisesti päinvastaista kuin teatteri, jota nämä sotilaat käyttävät pakokeinona), saavat koko elokuvan * Coward * tuntumaan heikommalta kuin sen eräät upeat osat. "Frou frou".
Ainoat kaksi virallista kuvakaappausta on omistettu nimenomaan lauluille, olipa kyse sitten sotilaiden lauluista (vasemmalla) tai teatteriesityksestä (oikealla).
