Radiant Silvergun on tiettävästi yksi kuuluisimmista harvinaisista ja arvokkaista peleistä. Treasuren vuonna 1998 kolikkopelihallien kautta Segan Saturn-konsolille ilmestynyt raivokas bullet hell -toimintapeli jäi syystä tai toisesta vain japanilaisten riemuksi, eivätkä julkaisumäärät Japanissakaan mitenkään valtavan suuret olleet. Sana kiiri kuitenkin länsimaihinkin, jossa pelistä tuli nopeasti arvokas keräilyharvinaisuus, josta on vuosien varrella maksettu nettihuutokaupoissa satoja euroja. Kun peli vihdoin on saatu virallisesti länsimaihin, onkin paikallaan tarkastella onko peli ollut legendansa arvoinen.
Radiant Silvergun on tunnetumman Treasure-pelin, Ikarugan henkinen edeltäjä. Alhaalta ylöspäin vierivässä räiskinnässä on todellakin paljon samankaltaisia elementtejä kuin jälkeläisessään, vaikka kokonaisuus onkin täysin omanlaisensa. Selkein yhtäläisyys on vihollisten värikoodaus. Siinä missä Ikarugassa tyydyttiin vain mustaan ja valkoiseen, Radiant Silvergunin viholliset ovat sinisiä, punaisia ja oransseja. Keskittämällä tulensa vain tietynvärisiin vihollisiin, kertoimet ja sitämyöten pistepotti kasvavat. Vastaavasti toisin kuin Ikarugassa, kaikki viholliset lakoavat yhtä helposti aluksen väristä riippumatta, kunhan ammuksensa valitsee oikein.
Ja aseita pelistä löytyy. Koko arsenaali on käytössä heti kättelyssä ja tarjolla on kokonaista 7 erilaista asetta, jokainen oman nappulansa takana. Kuusi pääasetta on jaettu kolmeen päätyyppiin, jotka nousevat tasoja sen mukaan miten ahkerasti niitä käyttää. Tuliaseiden lisäksi käytössä on myös vihollisten heikommat ammukset nielaiseva miekka, joka tarpeeksi partikkeleja liiskattuaan pamauttaa liki koko ruudun kokoisen ja suurimman osan vihollisista kerralla tuhoavan megaiskun. Eri aseiden käyttöä pitää harjoitella ihan tosissaan, sillä jokaista tilannetta varten arsenaalista löytyy yksi ase ylitse muiden eikä niin tiukkaa tilannetta tulekaan, etteikö sitä oikeinvalitulla ammuksella selvittäisi. Näin siis periaatteessa.
Radiant Silvergun on nimittäin ihan tolkuttoman vaikea. Pelasin minkä ehdin, mutten silti onnistunut kampittamaan peliä edes helpoimmalla vaikeustasolla. Vaikeustaso ei kuitenkaan tunnu epäreilulta, vaan jokainen kuolema on yleensä pelaajan keskittymisen herpaatumisen tulos. Väsyneenä peliä ei siis kannata pelata, sillä jokaisen aistin on oltava pelatessa virkeänä.
Vaikka pelillä on ikää jo 13 vuotta, on mukavaa huomata miten hyvin se on ajan kurimuksesta selvinnyt. Karmeat pärstäkuvat välianimaatioissa ja kulmikkaat valoefektit poislukien pelin ulkoasu on edelleen varsin pätevää jälkeä. Musiikki on likimain parasta, mitä tässä lajityypissä on kuultu. Pulputtavat konemusiikkiraidat toimivat ihan tautisen hyvin pelitunnelman luojana ja toimivat loistavasti ilmankin peliä. Muuten pätevää äänimaailmaa heikentää vain ajan hengen mukaisesti järkyttävän huono ääninäyttely, jota onneksi ei tarvitse juuri kuunnella.
Vajaan viikon mittaisen intensiivisen ammuskelun jälkeen olen jo pelin loppumetreillä ja intoa painaa peli läpi on kova. Radiant Silvergunin pelimekaniikka on niin läpeensä viihdyttävää mallia, etten ihmettelisi vaikka peli tulisi pelattua loppuun vielä monta kertaa ensimmäisen jälkeenkin. Niinpä tämä legenda onkin statuksensa ansainnut. Radiant Silvergun on aikakautensa parhaita pelejä lajityypissään ja ansaitsee tulla pelatuksi muutenkin kuin yleissivistyksen vuoksi. Nyt kun pelistä ei enää tarvitse maksaa itseään kipeäksi, en keksi mitään tekosyytä miksi tämän teoksen jättäisi pelaamatta.