Dystopia ei ole peleissä uusi ilmiö. Kokonainen maailmansivu on täynnä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla vinoon menneitä tulevaisuuden näkymiä. Arviovasaran alla olevassa tekeleessä on yhdistetty fiktiota sekä nykymaailman todellisia uhkakuvia. Républiquen keskiössä on nainen nimeltä Hope, jonka tarinaa seurataan viiden episodin verran. Tarkoituksena on yksinkertaisesti ottaa hatkat Metamorphosis-nimisestä laitoksesta. Mieleen tulee tietty Etelä-Korean rajanaapuri, jossa ihmisoikeudet eivät ole niin vahvalla pohjalla. Kaikkea valvotaan, vartijoita on joka puolella, eikä ole olemassa valvontakameroista vapaita kulmia.
Tätä on hyödynnetty pelihahmon ohjauksessa uusia tuulia kokeillen. Pelaaja toimii ikään kuin valvovana isoveljenä, joka on tunkeutunut laitoksen turvajärjestelmään. Tarkoituksena on luovia Hope vartijoiden sekä hakkeroitavien ovien läpi. Parhaiten tätä voisi kuvailla Resident Evil -tyyppiseksi ohjausmekaniikaksi, jossa on elementtejä Watch Dogsista. Vasemmalla tatilla liikutetaan Hopea ja oikealla kameroita. Innovatiivistä kyllä, mutta usein myös harmittavan ärsyttävää. Ideanahan on pysyä piilossa vartijoilta. Tönkkö ohjaus tekee tästä välillä hankalaa. Kuvakulmien vaihtuessa hahmon rintamasuunta voi siirtyä, jolloin tattia kuuluisi vääntää eri suuntaan. Kuitenkin näin tehtäessä voi vahingossa palata askeleen taaksepäin, jolloin kamera hyppii kahden paikan välillä. Lisäksi aina kun kuvakulma vaihtuu, peli jäätyy silmänräpäytyksen verran. Joskus katkos voi olla jopa sekuntien mittainen ja muutamaan otteeseen hermot meinasivat pettää. Esimerkiksi kun Hope meinattiin äkätä keskellä toimistotilaa, lähdin refleksinomaisesti kaartamaan kohti lähintä suojaa. Juuri siinä kohtaa sijaitsi kuvakulmien vaihtoalue ja päädyin pyörimään ympyrää keskellä huonetta. Sain maistaa tainnutusasetta alta aikayksikön.
Kiinnijääminen ei ole maailmanloppu, sillä se kuljettaa pelaajan lähimpään selliin. Totalitaarisesta valvontayhteiskunnasta kun puhutaan, niitä on joka puolella. Putkat toimivat myös eräänlaisina tukikohtina. Niistä voi automaattitallennuksen lisäksi ostaa uusia kykyjä. Osa niistä ovat hyödyllisiä, toiset täysin turhia. Yhdentekeviä ovat taidot, joilla esimerkiksi voi selvittää vartijoiden kulkureittejä etukäteen. Sillä vaikka ohjausmekaniikka välillä pettää, tekoälyn tyhmyys ei. Toki jos vihollisten edessä pönöttää tai juoksee päättömästi ympäri käytäviä, päätyy eristykseen. Tilanteesta selviää kuitenkin esimerkiksi piiloutumalla hulvattoman pienikokoisen vesiautomaatin taakse. Tällöin Hope muuttuu käytännössä näkymättömäksi.
Hyödyllisistä taidoista kiinnostavin oli kyky hakkeroida auki puhelinvastaajia sekä sähköposteja. Tästä aukeaa kaninkolo pelin maailmaan. Ollakseen pienen budjetin teos Républiquessa on tajuton määrä immersiota lisääviä elementtejä. Sieltä täältä löytyy erilaisia esineitä, joiden avulla monikerroksista juonta valotetaan. Huomasin jääneeni silkasta mielenkiinnosta kuuntelemaan erilaisia tarinan sirpaleita esimerkiksi puhelinkeskusteluissa. Moni ison luokan julkaisu ei pääse lähellekään tämän mittasuhteen vangitsevuutta. Löytyypä ympäri Metamorphosista siellä kiellettyjä kirjojakin, kuten Sieppari ruispellossa tai Mary Shelleyn Frankenstein. Sen päälle kuullaan vielä The Overseerin paasaus siitä, miksi kirjat ovat moraalisesti sielua mädättäviä. Sangen kiehtovia näkökulmia, sanon minä.
The Overseer on diktaattorikompleksin omaava kaveri sekä pelaajan näkyvin vastavoima. Tarinassa otetaan huomioon hyvin kolikon kääntöpuolikin: "Mistä hän on tullut? Mitkä ovat hänen motiivinsa?" Pääpaino on toki Hopen matkassa vapauteen, mutta valoa näytetään myös pimeimpiin tarinan nurkkiin. Hieman ennakkoluuloisesti oletin ensimmäisen tunnin perusteella juonen olevan keskinkertaista ja ennalta-arvattavaa sontaa. Vaivuttuani epätoivoon, pöytä käännettiin ympäri. République leikittelee vahvasti tunneskaaloilla sekä venyttää perinteisiä tarinankerronnan rajoja. Pelaaja imaistaan mukaan kokemukseen. Yllä mainitsemani immersio ei hevillä hellitä otettaan. Onnistuin upottamaan vajaat kolmetoista tuntia pelin läpäisyyn, enkä siltikään kolunnut läpi jokaista nurkkaa.
Alunperin République julkaistiin mobiilialustoille. Tämän huomioon ottaen löytyy hieman ymmärrystä sille, että visuaalisesti peli ei ole aivan parasta antia. Osittain esirenderöidyt ympäristöt ajavat silti kohtalaisesti asiansa. Äänimaailmassa ei ole annettu piiruakaan periksi. Erilaiset efektit sekä fiiliksiä herättävät musiikit komppaavat täydellisesti pelikokemusta. Ääninäyttelijöiden rooleihin on saatu sellaisia nimiä kuten David Hayter sekä Jennifer Hale. Kummelia lainatakseni: Kyllä lähtee!
Républiqueta ei voi muuta kuin ihailla. Matka pelin uumeniin herättää varteenotettavia kysymyksiä oikeastakin elämästä. Paljonko ihmisten yksityisyydestä on jäljellä nykypäivänä? Valvooko meitä joku ruudun toisella puolella?
Kokonaisuutta kantava juoni onnistuu yllättämään moneen kertaan, eikä tunteiluilta välttynyt piinkova arvostelijakaan. Tönkkö ohjausmekaniikka viilaa kokonaispisteistä jonkin verran siivuja pois. Vaikka pelistä joutuu päälle parikymppiä pulittamaan, on se joka sentin arvoinen.
