Resident Evil: The Darkside Chronicles

Kevyträiskinnän pelaaminen on vähän kuin McDonaldsin purilaisten popisiminen - on mahdotonta sen kummemmin yllättyä kuin pettyäkään. On ihan selvää, mistä tavarasta on kyse. Nykyisin genre on kuopattu useimmilla muilla alustoilla, mutta Wii tarjoaa yhä tilaisuuksia rätkiä vihulaisia kasvoon valopyssyllä. Sitä ehtaa meininkiä, jossa vihollisia on laumoittain ja ne kaadetaan TV-ruutuun tähtäilemällä.

Resident Evil: The Darkside Chronicles on tarkoitettu yhdelle tai kahdelle pelaajalle. Pelin ensimmäinen kohderyhmä on se, joka etsii helpostisulavaa parin illan viihdepakettia. Niitä pelejä, joita voi vääntää yksin tai yhdessä, sohvalla huutaen, meuhkaten ja vihollisia raivoisasti vyöryttäen, ilman että tyhmät ongelmat tai aivopähkinät katkovat etenemistä.

Toiseen kohderyhmään luetaan Resident Evil veteraanit, joita kiinnostavat niin pelimaailman historia kuin Umbrellan toimia ohjaavat synkät motiivit. Tälle ryhymälle pelkkä zombi-ilottelu ei riitä, joten juuri heitä varten peli tarjoaa myös uusia näkökulmia vanhaan Resident Evil -kamaan. Darkside Chronicles sijoittuu rinnakkain ja samanaikaisesti vanhan Resident Evil 2:n ja Resident Evil: Code Veronican kanssa.

Hienotunteisuudesta näitä vakavia faneja kohtaan en mene sen suurempiin yksityiskohtiin pelin juonen suhteen. No, osittain myöskin siksi, että vähän pelkään väkeä, joka suhtautuu raivoisalla vakavuudella Resident Evilin paperinohueen tarinaa, jossa loogisia porsaanreijät ovat tiheässä kuin tahkoemmentalissa. Vapisuttaa kuvitellakin, millaisia reaktioita vahinkospoilerit siinä porukassa herättäisivät.

Pelinä Darkside Chronicles toimii juuri niin kuin olettaisikin. Elävät kuolleet ilmaantuvat pieninä ryhminä ja pysähtyvät laakista, kuten kevysträiskinnässä on tapana. Osoita ja ammu - kivaa yksin, kivempaa kaverin kanssa. Peli on selkeästi suunniteltu yhteistyössä pelattavaksi, vaikka se tukeekin myös tietokoneen ohjaamia kanssapelaajia. Aseiden kohtentelu ja vaihtoehdot reitin valinnassa petaavat myös pientä uudelleenpelattavuusarvoa. Etenkin highscore-fanaatikoille pelattavaa löytyy rutkasti.

Pelin heikkous on tapa, jolla kehittäjät ovat yrittäneet välittää paniikin ja itse kokemisen tunnetta. Koska kaikkea katsotaan päähenkilön silmin, kuva ei ikinä pysy paikallaan. Efekti on sama kuin huterassa käsivarakuvassa. Mitä enemmän zombeja, sitä enemmän zombinlahtaajaa ahdistaa, ja sitä enemmän kuva tutisee. On jokseenkin haasteista tähdätä kun oman hahmon pää hetkuu kuin 90-luvun R'n'B-laulajalla.

Vanhana kauhuveteraanina en enää useinkaan koe näissä peleissä oikeaa kauhua. Putkijuoksuräiskinnässä tempo täytyy ilmeisistä syistä pitää kovana, joten tunnelman rakentamiseen ja fiilsitelyyn ei juuri jää aikaa. Peli koostuu pääasiassa lkuotisateen pumppaamisesta tauotta alusta loppuun. Rakennetun kauhutunnelman puute tarkoittaa, että vihollismallit poikivat luultavammin naurua kuin kauhua Viholliset mutatoituvat jatkuvasti, ja sitten mutatoituvat vielä vähän lisää. Tulos on vihollisgalleria, joka alkaa zombeista ja päätyy epämääräisesti vääristyneiden ihmisrauniohahmojen kautta johonkin, mikä näyttää lähinnä valtavalta hirviösammakolta. Grafiikoiden laatu on vaihtelevaa: välillä oivallsita, välillä silmään jää selviä virheitä.

Vaikka tuhansien epäkuolleiden teilaaminen tarkoittaa hektistä pelitahtia, kokemus sinänsä on varsin rentouttava. Satunnainen ohjaimenheilautus aseen uudelleenlataamiseksi on se stressaavin osuus. Muuten pärjään ihan hyvin sohvalla, Wiimote polveen tuettuna. Muutamista bugeista huolimatta Resident Evil: The Darkside Chronicles on vankka toimintapeli, joka tarjoaa pari iltaa kelpo viihdettä. Ei mitään uskomatonta, mutta täysin riittävää tarkoituksiinsa - vähän kun ne tyypilliset McPurilaisetkin.