Mistä tietää, että Resident Evil kuuluu ikonisimpien pelisarjojen joukkoon? No, esimerkiksi siitä, että nimikikkailun takana lymyää jo kahdeksas osa pääsarjan jatkumossa. Sitäkin enemmän sen tietää siitä, että vaikka sarja on matkan varrella uudistunutkin, jotkut asiat eivät nähtävästi siitä huolimatta muutu ikinä. Tervetuloa siis Resident Evilin kylään, jossa kaiken kauhustelun takana on paljon tuttua ja turvallista!
Village jatkaa sarjan seitsemännen osan tarinaa. Ethan Winters elää vaimonsa Mian ja tyttärensä Rosen kanssa rauhaista arkielämää, kunnes tapahtuu ensimmäinen The Käänne ja jo viisi minuuttia aloituksen jälkeen Ethan löytää itsensä lumihangesta, keskeltä nimeämätöntä eurooppalaisvaikutteista kylää. Rose on kateissa, siispä eteenpäin.
Kuinka ollakaan, kylässä tapahtuu kummia. Talot ovat tyhjillään ja ihmissudet vaanivat kaduilla liikkujaa. Vain muutama onnekas on vielä hengissä. Kylää johtaa eräänlainen haltijakummi Äiti Miranda, sekä tämän neljä suojattia - valtava vampyyrinainen Dimitrescu, nukkeleikkeihin hurahtanut Donna Beneviento, suohirviö Moreau ja kylän tehdasta pyörittävä Heisenberg. Arvasit oikein, nämä neljä tulee järjestyksessä kukistaa ja pelastaa Rose Mirandan kynsistä.
Yksinkertaisesta synopsiksesta huolimatta Villagen tarina on täysin järjetön kokonaisuus. Logiikkaa ei tarvitse turhaan käyttää muuten kuin lukuisten ongelmanratkaisujen tullessa vastaan. Ethan ottaa tarinan aikana kuokkaan kuin Bruce Willis Die Hardissa, mutta meno ei hyydy siitä huolimatta. Päähahmojen tarkoitusperät ovat lievästi sanottuna kummallisia, ja langanpäiden yhdistäminen on hankalaa.
Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö Village olisi tunnelmallinen. Dimitrescun linna ja Benevienton kartano ovat muikean tunnelmallista pelattavaa järjen puutteesta huolimatta, ja etenkin jälkimmäinen onnistuu olemaan monella tavalla aivan ihanan hyytävän kammottava. Dimitrescu itse on luonnollisesti jo tässä vaiheessa lukuisten meemien ja ihailujen kohteena, eikä vampyyrileidi sinänsä petä hahmona, osio on vain turhan nopeasti nähty. Linnassa ja kartanossa sijaitsevat myös pelin parhaat pulmat, jotka eivät pääse turhaan pysäyttämään peliä vaikeudellaan, mutta jotka silti saavat aikaan iloisen onnistumisen tunteen ratketessaan.
Yhtäkkiä puolen välin jälkeen peli sitten lässähtääkin. Moreaun vetinen osuus on lähinnä unettava ja Heisenbergin tehdas turhankin sokkeloinen. Mukaan on lisätty myös muutama tyystin tarpeeton FPS-osuus, joiden tarkoitus on ilmeisesti lähinnä pidentää pelin suhteellisen lyhyttä kestoa. Taistelu on toteutettu samalla tavalla kuin seitsemännessä pelissä, eli tarkoituksellisen kankeasti selviytymisefektin tehostamiseksi. Kasi-resi heittää kuitenkin selviytymisen romukoppaan, sillä ammuskelua on huomattavasti enemmän ja erilaisia aseita ja ammuksia saa kannella mukana selkä vääränä. Varsinkin loppua kohden meno muistuttaa enemmän toiminta- kuin seikkailupeliä.
Vaan hellitetäänpä kritiikistä hetkeksi ja keskitytään Villagen hyviin puoliin, sillä niitä on itse asiassa aika paljon. Aivan ensimmäisenä pelin visuaalinen toteutus on todella, todella upeaa katsottavaa. Säteenseuranta ja tarkka resoluutio saavat kylän todellakin elämään tavalla, jota en vielä toistaiseksi ole uuden sukupolven konsoleilla päässyt todistamaan. Teknisen toteutuksen ohella myös pelin estetiikka miellyttää. Poissa ovat seiskan ällötykset ja homeiset laudat, tilalla on aika paljolti Resident Evil 4:stä tuttua gotiikkaa. Käyttöliittymä on huomattavasti näppärämpi kuin edeltäjässä ja kaikki toiminnot ovat näppärästi näpeissä. PS5-pelaajat saavat vieläpä bonuksena Dualsense-ominaisuudet liipaisimiin. Haulikko, pistooli ja kivääri tuntuvat todellakin omanlaisiltaan tussareilta käyttää, kiitos adaptiivisten liipaisimien.
Aika paljon pelin viihdearvosta riippuu myös pelaajan itsensä asenteesta peliä kohtaan. Mikäli odottaa hiukset nostattavaa kauhua, joutuu karvaasti pettymään. Sen sijaan Village on melkeinpä parodia itsestään ja kun tarinan käänteisiin alun otsaläpsyjen jälkeen osaa suhtautua oikealla tavalla, noin yhdeksäntuntinen matka on kokonaisuutena varsin viihdyttävää popcorn-hassuttelua. Tämä siksikin, että sarjan muiden osien tavoin Village suorastaan vilisee erilaisia pelimäisyyksiä, jotka rikkovat immersion tuon tuosta. Tallennus onnistuu edelleen vain kirjoituskoneiden luona, Ethan pystyy luomaan taskuissaan olevista tavaroista sitä sun tätä sekunnissa samalla kun hirviöt odottelevat kiltisti ja niin edelleen. Myös kauppiaan roolia hoitava Duke suorastaan alleviivaa sitä, että kyseessä on todellakin vain videopeli, eikä pelaajan psyykettä romuttava kauhutarina.
Pelimäisyyttä on pidemmän päälle vaikea kritisoida, sillä Capcom osaa hommansa ja ennen kaikkea Village tuntuu alusta loppuun Resident Evil -peliltä. Viittauksia sarjan aiempiin osiin on todella paljon fanien bongattavaksi ja vaikka enää ei tuijotellakaan pelihahmon selkää, kaikki on tuttua ja turvallista. Läpipeluun jälkeen peli tarjoaa vielä lisähaasteita pelattavaksi, sekä suhteellisen turhan Mercenaries-pelimuodon. Palkkasotilaissa yksinkertaisesti vain liiskataan vihollisia aalto toisensa perään tutuissa ympäristöissä ja siinäpä sitten se. Koska pelimoottori ei oikein taivu toimintapeliksi, jätin Mercenariesin muutaman kokeilun jälkeen sikseen.
Resident Evil Village on tietyllä tavalla askel takaisin fanipalveluksen suuntaan edeltäjäänsä verrattuna. Seiska oli oikeasti hyytävä ja ahdistava, kasi puolestaan tuttua ja turvallista Resident Evil -hupia. Peli loppuu lyhyeen ja vieläpä vähän yllättäen, eikä tarinasta ota itse arkkivihollinenkaan selvää, mutta kaikesta huolimatta ahmaisin pelin alusta loppuun parissa päivässä. Viihdearvoa on tarjolla yhtä paljon kuin silmäkarkkiakin, joten jos kauhusteluunsa ei suhtaudu liian vakavasti, Village on ihan pätevä hankinta.