Rise of the Ronin on kylmän laskelmoiva

Muutaman vuoden takainen upea Ghost of Tsushima (Sucker Punch Studios, 2020) toi nousevan auringon maan taas kunnolla tapetille. Nyt pitkän linjan pelikehittäjä Team Ninja - jolla on kokemusta lukuisista japaniaiheisista peleistä - tuo oman näkemyksensä avoimen maailman seikkailusta Rise of the Ronin -pelillään.

Edo-kauden viimeisinä vuosina Japani on avattu ulkomaalaisille vaikutteille ja kaupanteolle. Tämä ei miellytä kaikkia, ja maan jaostojen välillä eripura kasvaa uhkaavasti sisällissodan suuntaan. Kaiken myllerryksen keskellä on pienestä pitäen koulutettu salaista taisteluparia, jota hyödynnetään osana jaostojen välistä kiistaa. Henkilökohtaisen tragedian myötä tämän taisteluparin elämä muuttuu kuitenkin kertaheitolla.

Edo-aikakausi antaa hyvät puitteet Rise of the Roninin tarinalle muodostaa monipuolista tekemistä niin japanilaisten kuin länsimaalaistenkin parissa. Pelaajalle avautuukin mahdollisuus valita puolensa tai pysyä neutraalina länsimaalaisten suhteen, minkä myötä myös pelin tarina muokkautuu tiettyyn suuntaan.

Pääjuonen ohella laaja avoin maailma on pullollaan kaikenlaista sivutehtävää ja tekemistä aina kissojen silittelystä ruoka-ainesten keräilyyn. Vaikka pelin yksityiskohtaiseen hahmonluontiin saa upotettua tunteja ja valinnat näkyvät tyylikkäissä välivideoissa, jää pelattava hahmo silti jotenkin etäiseksi. Hänen kohtalostaan en oikein osannut välittää. Osa ongelmaa saattaa olla ratkaisu kokea oman hahmon osuus keskustelusta teksteillä (vaikka omalle hahmolle saa erikseen äänenkin valita). Pelin tarinassa, kuten osittain teknisessä toteutuksessakin, on aistittavissa laskelmoitua suoritusta. Se huomioi kaikki laadun palaset, mutta jää toteutukseltaan hieman kylmäkiskoisen tekniseksi ja persoonattomaksi.

Rise of the Ronin pelataan kolmannen persoonan perspektiivistä. Avointa maailmaa saa samota kohtuullisen vapaasti ja vastaantulevia tehtäviä sekä haasteita voi suorittaa haluamassaan järjestyksessä. Toki kokemuspisteillä merkatut haasteet saattavat rajoittaa menoa tietyin osin. Enemmän pelaajan matkaa ohjaillaan häiritsevän epäloogisin estein. Heti alussa heittokoukulla varustettu ninjahahmo ei selviä puuaidan ylityksestä tai onnistu kiipeämään pientä kallion kielekettä. Tämä siitäkin huolimatta, että etukäteen lisätyillä heittokoukkualueilla ilmavuutta ja ketteryyttä riittää uhmaamaan ihan painovoimaakin. Vain tiettyihin taloihin on mahdollista mennä sisään, ja on pelissä jopa näkymättömiä seiniä varmistamassa, ettei tieltä eksy.

Avointa maailmaa enemmän Rise of the Ronin keskittyy taisteluun. Koko taisteluprosessi alkaa hahmoluokan valinnalla, josta käy ilmi minkälainen ase kullekin tyylille on kaikista sopivin. Tämä ei kuitenkaan pakota valitsemaan juuri sitä optimoiduinta tappovälinettä, vaan pelaajalla on vapaat kädet valita lukuisista vaihtoehdoista se kaikkein mieluisin ase, ja oppia sen salat kokemuksen myötä. Oppimista riittää muutenkin, sillä jokaisella aseella on useampi erilainen hyökkäystyyli, joka puree tehokkaammin tietynlaisiin vihollisiin niin sanotun väärän tyylin ollessa mahdollisesti jopa täysin tehoton. Erilaisia tyylejä kehitellään pelin edetessä ja vihollista kaataessa.

Itse taistelut käydään väistön, suojauksen, lyönnin ja erikoisliikkeen voimin, joita tehostetaan ja monipuolistetaan yhdistelmillä ja erillistä tehostekäskyä hyödyntämällä. Yksinkertaiselta kuulostavat taistelukomennot muuttuvat varsin haastavaksi taisteluissa, joissa täydellinen ajoitus on isossa osassa. Oikein ajoitetulla torjumisella avautuu mahdollisuus tehdä paljon vahinkoa sarjoitetulla yhdistelmähyökkäyksellä ja niin edelleen. Taistelut muodostuvat entistä haastavammiksi vihollismäärien lisääntyessä, jolloin joutuu keskittymään ympäristön usealta suunnalta tuleviin uhkiin. Hahmon energiamäärän lisäksi erillinen mittari ilmoittaa hahmon ki-voiman, joka kuluu iskujen myötä. Ki-voima on tärkeää erikoisiskuja jakaessa, ja ki-voimaa saa lisää oikein ajoitetuista torjunnoista ja hyökkäyksistä.

Hahmon hallinnointi on itselläni hieman hakusessa. Hahmo reagoi liikkumiskäskyihin luonnottoman terävästi ja kärkkäästi. Viholliseen lukittautuminen rajoittaa oikeastaan kokonaisuudessaan ympärille katselun tehden taistelutilanteista hieman klaustrofobisia ja yllättävien vihollisten hyökkäyksiin reagoimisesta onnenkauppaa. Helpolta kuulostava ja muutaman käskyn varassa olevasta taistelusta ei saa oikein hallinnan tunnetta, jos torjuntaan vaativista täydellisistä ajoituksista yksikin epäonnistuu. Tällöin meno menee helposti paniikinomaiseksi rämpyttelyksi, joka harvoin loppuu hyvin pelaajan kannalta. Muutenkin peli havainnollistaa iskuja valomaisin viivoin ja tähän kun vielä lisätään painovoimaa uhmaavia erikoishyppyjä ja liikkeitä, kokonaisuus karkaa pahimmillaan realistisuudesta enemmänkin supersankarimätöksi. Toisaalta hyvän iskusarjan läpi saaminen käynnistää näyttävän animaation, joka palkitsee ja tuo hyvää tunnelmaa peliin.

Taistelun ohella tavaran keruu ja hahmon päivittely nousevat isoon osaan peliä. Maailma on pullollaan kerättävää materiaalia, jota voi hyödyntää tavaroiden ehostamiseen ja rakenteluun. Kerättyjä tavaroita voi myös myymisen lisäksi hajottaa takaisin materiaaleiksi ja uusiokäyttöön. Pelaaja kerää mukaansa taisteluista aseita ja vaatetusta, jotka on lajiteltu astepohjaisin numeroin. Tavaraa kertyy siinä määrin, että iso osa peliajasta menee valikoissa pelkästään vaihdellessa varustusta ja aseistusta tehokkaampaan esimerkiksi samaan tyyliin kuin Tom Clancy's The Division 2:ssa (Ubisoft, 2019) tehdään. Itselläni ainakin meni mielenkiinto jatkuvaan pelaamisen pysäyttävään tavaran pyörittelyyn, jotta hahmoni olisi tulevan uhkan tasolla. Kun tähän vielä lisätään jokaiselle aseelle opeteltavat erilaiset taistelumuodot, ki-energian myötä saadut erityisominaisuudet ja niin edelleen, peli tarjoaa aivan liikaa säädettävää omaan makuuni.

Tavaroiden käsittelyn lisäksi pelaajaa palkitaan pistein, joilla hahmon taitoja voi kehittää. Taistelun ja energian saannin lisäksi taitoihin kuuluu muun muassa varastelua, tuuria ja keskustelua. Erityisesti keskustelusta on hyötyä, sillä Rise of the Roninin persoonallinen ominaisuus on hyödyntää maailmassa tavattavia tekoälyhahmoja osana seikkailua. Tutustumisen ohella hahmoihin voi halutessaan luoda syvällisempää yhteyttä, jolloin nämä hahmot muun muassa tulevat auttamaan taisteluissa, palkitsevat tavaroin ja kertovat oleellisia tietoja. Taisteluissa hahmojen yhteistyöhyökkäyksiä voi tehostaa ansaituin pistein ja saada aikaiseksi todella tehokkaita tehotiimejä. Tekoälyhahmojen lisäksi peli tukee moninpelimuotoa muiden pelaajien parissa netin välityksellä. Tehtäviä voi suorittaa jopa kahden toisen pelaajan kanssa ryhmänä, mikä antaa toiminnalle persoonallisuutta ja tekee menosta mielekkäämpää.

Rise of the Roninin grafiikka on hieman epätasainen. Peli alkaa upealla välivideolla, jossa yksityiskohtia riittää ja hahmot ovat luonnollisia lupaillen hyvää itse pelikokemukseltakin. Pelimaailma on eläväinen koristellen menoa monin tehostein, kuten tuulessa heiluvilla ruohotupoilla ja monipuolisella eläimistöllä. Kuitenkin eteenpäin pelatessa näyttää siltä, että maailma ja varsinkin hahmot vain yksinkertaistuvat. Esimerkiksi kaupunkiin mentäessä yksityiskohdat vähenevät olemattomiin ja paikat näyttävät varsin tyhjiltä. Maastossa juostessa hahmon varjot saattavat olla kokonaan poissa ja itse hahmot eivät ole yhtään sen kummempia kuin kymmenen vuotta vanhassa Assassin's Creed -pelissä. Grafiikka-asetukset voi valita optimoimaan joko vauhtia, ilmettä tai säteenseurantaa ja valitsin näistä viimeisimmän. Tämän ei kuitenkaan pitäisi tarkoittaa, että ilmettä voi karsia näin runsaalla kädellä vuoden 2024 suurpelissä. Playstation 5 pyörittää peliä kuitenkin sujuvasti ja lataustauot ovat kiitettävän olemattomat.

Äänipuoli on odotetun huoliteltua vaikka jokseenkin yllätyksetöntä. Äänimaailma on uskottava elävöittämään luonnon ja ihmisten asuttamat alueet taustaäänillään. Taistelussa esille nousevat luonnollisenoloiset diskanttipainotteiset miekan kalskeet ja ihmishuudot. Ääninäyttely tuntuu autenttiselta erityisesti japaniksi, tosin kaupungilla kiertäessä samoja fraaseja kuulee puhuttavan liian usein. Suomitekstit peliin ovat hauska lisä vaikka osa käännöksistä - kuten "vastakipinä" - saavatkin irvistämään, ja sekoittavat entisestään ymmärrystä pelin moninaisista erityistaidoista. Muinainen japanilaismusiikki on yleisesti tunnelmallista ja vahvistaa hyvin aikakauden toimintaa. Rise of the Roninin musiikista minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, eli sitä ei pelissä ihan kauheasti esiinny.

Rise of the Ronin ei ole missään nimessä huono peli. Kiehtovassa maailmassa riittää erilaista puuhailtavaa yllin kyllin ja taistelut kehkeytyvät varsin intensiivisiksi. Ongelmaksi lähinnä kehkeytyy tosiasia, että varsin samanlainen peli on tehty jo aiemmin ja vielä paremmin. Ghost of Tsushima on selvästikin ollut Rise of the Roninin inspiraation lähteenä ja on pelistä huomattavissa paljon yhtäläisyyksiä Assassin's Creed -peleihinkin. Tuntuukin, että kopioidessaan muiden avoimen maailman seikkailupelien parhaimpia puolia, on Rise of the Roninista jäänyt omaperäisyys ja innovaatio pois ja lopputulos on kylmän laskelmoitu tekninen suoritus, mikä tosin aiheen fanit pitää lämpimänä.