Sacred 2: Fallen Angel on valettu samasta muotista kuin kaikki muutkin hack ´n slash pelit. Sen ainoa idea on pistää vihollisia poikki, halki ja pinoon, sekä kerätä eeppistä loottia samalla kun hahmo voimistuu tasaiseen tahtiin. Olisi hullua väittää tarinalla olevan mitään tekemistä pelaamisen motivaation kanssa. Toisaalta, olisi hullua vaihtaa toimivaa kaavaa miksikään muuksi.
Sacred näki päivänvalon PC:lla jonkin aikaa sitten, ja oli tarpeeksi suosittu ansaitakseen konsolikäännökset. Hyvä niin, sillä kunnollisista pilkkomistoimintaa ei konsoleilla ole juuri lainkaan. Syitä voisi varmasti luetella useitakin, mutta päällimmäisenä on luultavasti ohjaimen asettamat rajat. Käännös PC:ltä konsolille ei ole ollut helppo, ja siitä todistaa Sacred 2: Fallen Angelin parhaimmillaankin sekava ohjausjärjestelmä. Kontrollien kanssa sinuiksi pääseminen ottaa aikansa, sillä joka ikinen ohjaimen nappi tekee jotain, pahimmassa tapauksessa kaksikin asiaa.
Onneksi peruspeli ei nojaa monimutkaisiin kontrolleihin, vaan silkka turpaanveto onnistuu vallan mainiosti yhdelläkin napilla. Samaa ei valitettavasti voi sanoa tavaravalikosta, jonka käytön mielellään unohtaisi. Monimutkaiset ja raskaat valikot aiheuttavat enimmäkseen päänsärkyä. Ne ovat myös selkein jäänne hiiren ja näppäimistön pyhästä liitosta, jota silmällä pitäen Sacred alunperin tehtiin.
Mutta kun puhutaan turpaanvedosta, niin se on asia jonka Sacred 2: Fallen Angel osaa tehdä ja vieläpä vallan hyvin. Takapenkistä huutelijat saattavat huomautella kovaan ääneen jotakin Diablosta, tai kenties jopa Too Humanista. Vaan hällä väliä, miksi keksiä pyörää uudelleen? Peli aloitetaan valitsemalla yksi kuudesta hahmoluokasta, ja ne ovat virkistävän erilaisia muunnelmia maagin, taistelijan ja jousiampujan yhdistelmistä. Hahmot poikkeavat riittävästi toisistaan houkutellakseen aloittamaan pelin kokonaan alusta täysin erilaisella sankarilla.
Ei sillä, ei kukaan tahkoa peliä, saati sitten ensimmäistäkään kampanjaa läpi. Tehtäviä on käsittämättömät kuusisataa kappaletta, ja ne vaihtelevat aina tavarantoimittamisesta örkkien lahtaamiseen. Todellisuudessa tehtävät ovat tietysti vain huono tekosyy hakata kaikkea mikä liikkuu. Pieksentä on puolestaan tekosyy hahmon tasojen nostamiselle siinä missä kokemuksen keruu on tekosyy parempien varusteiden keräämiselle, ja siitä pääsemmekin pelin ytimeen.
Sacred 2: Fallen Angel kopioi samaa menestyskaavaa, jota niin World of Warcraft kuin muutkin vastaavat pelit käyttävät: jatkuva tekeminen ja nopean hahmonkehityksen seuraaminen on äärimmäisen addiktoivaa. Jo puolituntinen saattaa palkita hahmon Suurmiekka +5 Lohikäärmeen Surmalla, ja saavutuksen tunne on aina läsnä. Maailman tutkimiseen saa myös vapaat kädet, sillä pelialuetta ei ole keinotekoisesti rajattu pääjuonen mukaan ja viholliset ovat tasonnousun mukaan skaalautuvia, hiukan vaikkapa The Elder Scrolls IV: Oblivionin tyyliin.
Sacred 2: Fallen Angel hoitaa oman tonttinsa kunnialla kotiin. Toki, grafiikat ovat keskinkertaisia ja pelin musiikki on mieltä riipivää fantasiahöttöä mitä ei jaksa kuunnella edes kirveellä uhattuna. Mutta peruspeli toimii kuin miljoona volttia, ja on siksi mitä mainiointa ajanvietettä Biowaren rpg-messiasta, Dragon Age: Originsia odotellessa.
Toinen mielipide
Minulle Sacred 2 oli hyvinkin erilainen kokemus kuin Heikille. Persrumat hahmot olivat ihan mukiinmeneviä kauempaa katsottuna, mutta läheltä ne näyttivät muovisilta action figureilta. Kaukaa katsottuna puolestaan hahmot hävisivät taustaan, kuten vaikkapa puiden alle jatkuvasti, eikä se suinkaan helpottanut reitin löytämistä.
Matkaa ei voinut tehdä pienenkään pusikon läpi, vaan pelaajan on tyytyminen ennaltamäärättyihin polkuihin, joita kieltämättä on kyllä runsaasti. Vapaasti samottavasta maailmasta on silti turha puhua.
Halvannäköisen ulkoasun vielä sulattaisin ja reitinhaku on nieltävissä, mutta käskyjen valinta on hankalaa. Kun kimppuun käy kasapäin vihollisia, hahmo on tehokkaimmillaan valitessaan useita erilaisia hyökkäystapoja. Koska niiden valinta on kömpelöä, on helpompaa vain piestä yhtä nappia ja toivoa parasta.
Koska pelimekaniikka on kömpelö, ulkoasu sattuu silmiin ja äänimaailma pakottaa aivot korpilakkoon, en vain kyennyt löytämään mitään siitä addiktoivuudesta mistä Heikki pääsi nauttimaan. Eittämättä laajaa hahmovalikoimaa ja kokemustasoilta toiselle nousemisen tuomaa riemua lukuunottamatta Sacred 2 on minulle yksinkertaisesti täysin epäonnistunut kokonaisuus muualta kopioituja ominaisuuksia, joka parhaimmillaankin yltää vain etäisesti pelattavaan tasoon. Ja miksi tyytyä sellaiseen kun loisteliastakin pelattavaa on niin paljon?
-Jori Virtanen, joka antaa Langelleelle Enkelille kolmosen
Lisäarvosanat
- Grafiikka
- 6 / 10
- Ääni
- 5 / 10
- Pelattavuus
- 7 / 10
- Kesto
- 7 / 10