Kun muut hiekkalaatikkopelit hakivat vakavampaa ilmettä, Saint's Row rykäisi inkarnaatio kerrallaan anarkistisempaan suuntaan. Ykkös- ja kakkososan jengikaaos levähti kolmosessa täysin auki, tuoden ilmaiskut ja leijuvat hävittäjälentokoneet kadunmiehen ulottuville. Nelonen ei ole halunnut jäädä edeltäjiensä varjoon, sillä hyökkäyshelikopterit ja neonvärissä kimaltavat katumaasturit vaihtuvat supersankarin viittaan. Samalla pelaaja on edennyt läntisen pallonpuoliskon kovimman jengin pomosta koko vapaan maailman johtajaksi, eli Amöriikan yhdysvaltain presidentiksi. Vallan ja vastuun myötä tulee myös kokonaan uuden mittaluokan ongelmia, kun avaruuden valloittajarotu päättää alistaa maapallon ikeensä alle ja kaapata samaan syssyyn välkyimmät ja vaikutusvaltaisimmat ihmiskunnan jäsenet vangiksi tietokonesimulaatioon. Jälkimmäinen pointti toimiikin sitten välineenä sekopäisille suunnitteluratkaisuille, joita peli heittää eteen tasaisin väliajoin.
Tarkoituksena on luonnollisesti pistää pallonvaltaajille luu kurkkuun poikittain, ja sitä varten kansan vanginnutta simulaatiota pitää höykyttää sisältä päin aiheuttamalla mahdollisimman paljon erisorttista tuhoa pelisarjan tyyliin. Kaupunki on totuttuun tapaan täynnä sivutehtäviä ja erilaisia haasteita tankkirallista juoksu- ja hyppykisoihin ja niin edelleen. Harmillisesti iso osa eri sivu tehtävistä sisältää jo kartalta löytyvien haasteiden suorittamista olemattomalla juonnolla pohjustettuna. Vain muutamassa tapauksessa päästään oikeasti mielenkiintoisen tekemisen pariin, ja näissä peli onkin pääjuonensa lisäksi parhaimmillaan.
Saints Row IV sisältää uuden juonikuvion lisäksi melkoisen nipun puhdasta fanipalvelua ja tukun referenssejä muihin peleihin tai populaarikulttuurin tuotoksiin. Monet edellisosien hahmoista tekevät paluun simulaation sisällä - osa odotetusti, osa odottamatta. Hahmojen välistä dialogia tai jopa kokonaisia tehtäviä on omistettu suosituille pelisarjoille, retropeleille tai vaikka elokuville (joista ihmiskunnan kytkentä tietokoneisiin Matrix-trilogian tyyliin lienee selvin). Huumorin toimii kohtuullisesti onnistuen välillä jopa naurattamaan ääneen. Hahmonluonnin monipuolisuus on ennallaan, joten omasta valtakunnan ykköstyypistä voi tehdä miehen, naisen tai jotain siltä väliltä monissa eri sateenkaaren väreissä, muodoissa ja vaatteissa.
Presidenttiyden tuoman arvovallan lisäksi pelaaja saa simulaation hakkeroinnin turvin jatkuvasti kasvavan arsenaalin supervoimia ja aseistusta. Logistiikkaa helpottavien supernopeuden ja -hypyn lisäksi pressa voi viskoa elementtivahinkoa käsistään, luoda vastustajat kaatavia paineaaltoja korkkareillaan tai nostaa/heittää autoja, kiväärimiehiä tai roskalaatikoita milloin siltä tuntuu. Eri kykyjä on myös mahdollista yhdistellä jos sorminäppäryys riittää. Kyvyt on mietitty hyvin ja kaikilla neljällä hyökkäystaidolla variaatioineen on käyttöä. Osa tosin tuntuu voimien nousun myötä jopa liian tehokkailta. Kykyjen ohessa peli tarjoilee jos jonkinmoista erikoista muukalaisteknologiavaikutteista tussaria, joista harmillisesti iso osa on parin käyttökerran höhö-tasoa.
Graafisesti sarja on pudonnut jo ajan hermolta. Tekstuurit ovat ainakin PC-mittapuulla suttuisia ja hahmomallit jäävät yksinkertaisiksi lukuun ottamatta pelaajan hahmoa. Plussapuolella peli pyörii tehokoneella täysin sulavasti, mikä mahdollistaa kaupungissa liikkumisen todella nopealla vauhdilla ruudunpäivityksen kyykkäämättä. Sen sijaan pelin tietokonesimulaatioluonteesta muistuttavat autojen ja hahmojen "pikselöitymisefektit" ja muut informaatioteknologiset virheet nyppivät alun jälkeen ja lujaa. Ääninäyttelijät hoitavat leiviskänsä kunnialla ja erilaisille identiteeteille löytyy varmasti sopiva vaihtoehto. Onpahan mukana noin kaikista peleistä tuttu vakioääninäyttelijä Nolan Northkin yhtenä optiona.
Presidenttisupersankaruus on varsin odottamaton suunta lähinnä jengikähinään keskittyneelle pelisarjalle, eikä viitta tule ilman uhrauksia. Koska nykyaikainen sankari pomppii kerrostalojen katolle yhdellä loikalla ja juoksee luotia nopeammin, ajoneuvot jäävät täysin lapsipuolen asemaan. Ainoastaan erilaiset juonitehtävät pakottavat käyttämään autoja, rekkoja, moottoripyöriä ja muita härveleitä, joita pyörii kaduilla edelleen normaaliin malliin. Samalla on kadonnut jengisodan merkitys ja sen luomat jännitteet, kun vastus on itsestään selvä paha muukalaisvalloittajarotu. Pelaajan supervoimien rinnalla kavereiden pari haulikkoa eivät myöskään tunnu missään ainakaan perusvaikeustasolla, joka muutenkin tuntuu melkoiselta läpijuoksulta. Kaiken kukkuraksi Saints Row IV on hieman edellisiä osia lyhyempi ja melkein kaiken on nähnyt ja kerännyt noin 30 tunnissa. Moninpeli kaverin kanssa tuo toki lisää tunteja pakettiin, mutta arviota varten en valitettavasti päässyt yhteistyötilaa testaamaan.
Pelisarjalle leimallinen anarkia kärsii tietokonesimulaatioteeman myötä samalla, kun siviilitkin ovat vain tietokoneohjelmia. Voiko summittaista ja mielenvikaista väkivaltaa olla softaa kohtaan? Muutenkin asenteet ovat hieman höllentyneet kahdesta edellisestä osasta, jossa tehtiin varsin ikäviä temppuja vastapuolen jengiläisille. Maapallon alistanutta pahisrotua vastaan toiminnalla ei ole samanlaista moraalista ristiriitaa.
On hyvin subjektiivista, pitääkö nelososan suunnanmuutoksesta jengisodista supersankaruuteen hyvänä vai huonona. Vaikka en siitä henkilökohtaisesti juuri välitä, siirtymä on toteutettu riittävän hyvin, että sitä voi pitää onnistuneena. Valitettavasti lapsia on mennyt pesuveden mukana useita, eikä sarja ole muutosten jälkeen aivan entisensä. Mikäli sekoilu supervoimien kanssa ei ajatuksen tasolla aiheuta näppylöitä, Saints Row IV:ää huonomminkin voisi valita. Itse jäin kaipaamaan katutaisteluita, jengikärhämiä, autojen tuunausta ja moraalisesti epävakaammalla pohjalla ollutta maailmaa.