Saw: The Videogame

Pelaajan ohjastettavana on ensimmäisestä Saw-elokuvasta tuttu etsivä Tapp. Parinsa kuoleman jälkeen Jigsaw-murhaajasta tuli Tappille hirvittävä pakkomielle. Hänen elämänsä on valunut alas viemäristä ja matkallaan hän on vetänyt muita mukanaan. Jigsaw päättää antaa miehelle mahdollisuuden sovittaa syntinsä ja on vanginnut tämän vanhaan mielisairaalaan. Tappin on kohdattava menneet syntinsä ja sovitettava ne, mikäli hän mielii päästä vankilastaan ulos elossa.

Saw: The Videogame alkaa hyvin dramaattisissa tunnelmissa. Tappin päähän on kiinnitetty käänteinen karhunrauta, joka uhkaa repiä hänen leukansa pysyvästi auki. Onneksi vapautuminen on vain tattien pyörittämisen ja nappien painallusten päässä ja pian sankarimme on vapaa. Mutta eivät ongelmat siihen lopu. Läheinen ovi on lukossa ja avain on heitetty tyhjien ruiskujen kanssa läheiseen vessanpönttöön. No onneksi tällä kertaa tarvitsee vain ohjata käsi oikeaan paikkaan ja avain vapauteen löytyy.

Näiden ensimmäisten ansojen ratkaisuihin kiteytyy jo eräs pelin suurimmista kompastuskivistä. Vastaantulevat ongelmat ovat yksinkertaisesti aivan liian helppoja ja tylsiä, eikä niissä ole tarpeeksi vaihtelua. Pulmat tuntuivat mukavien aivopähkinöiden sijasta vain rasittavilta hidasteilta. Pelin edetessä huomasin myös, että Jigsaw on todennäköisesti LVI-asentaja, sillä erilaisia sähkötauluja ja putkistoja rassataan tämän tästä. Mitä pidemmälle pelasin, sitä enemmän turhauduin tähän mielikuvituksettomaan toistoon.

Toinen motkottamisen aiheeni liittyy pelin ympäristöön. Sisustussuunnittelijalle olisi ollut tarvetta, sillä joka ikinen huone, käytävä tai toimisto on täynnä identtisiä pöytiä, sänkyjä ja lipastoja. Tuskin sisustus on näin yhtenäistä missään olemassa olevassa laitoksessa. Rappeutuvan mielisairaalan sijasta koin vaeltavani epämääräistä rojua sisältävässä, loputtomien huoneiden ja käytävien sekasotkussa.

Aivan yksin näillä pimeillä käytävillä ei tarvitse samoilla, sillä Jigsaw on vanginnut mielisairaalaan runsaasti porukkaa. Kaikille muille asukeille on lisäksi uskoteltu, että Tapp on syynä heidän ahdinkoonsa ja avain pakoon on hänen sisässään. Tällä tavalla peliin on saatu näppärästi ujutettua tusinavihollisia, joiden kanssa taisteleminen nostattaa niskakarvat pystyyn. Ei siksi, että taistelu olisi haasteellista ja brutaalia, vaan siksi että se on niin luokattoman huonosti toteutettu. Sankari reagoi napinpainalluksiin sekunnin viiveellä ja tästä syystä taistelut tuntuvat välillä tuskastuttavan vaikeilta. Miten voi olla mahdollista, ettei pesäpallomailalla aseistautunut entinen poliisi tunnu pärjäävän nyrkkejä heiluttavalle narkomaanille? Aseet kyllä tekevät tuntuvasti vahinkoa, joten pari onnekasta osumaa tiputtaa poikkeuksetta kaikki vastaan tulevat vastustajat. Astaloita on myös runsaasti tarjolla, joten pelaajan ei missään vaiheessa tarvitse pelätä kohtaavansa seuraavaa vastustajaa aseettomana. Taistelut tuntuvat yhtä turhilta kuin ongelmat, sillä niissä ei ole minkäänlaista jännitystä.

Kehuja ei saa myöskään Saw: The Videogamen ulkoasu, sillä se on suoraan sanoen aika hirveää tavaraa. Henkilöt näyttävät olevan peräisin kymmenen vuotta vanhoista peleistä ja heidän liikkumisensa on jossain puupökkelöiden tasolla. Ääninäyttely on myös omaa luokkaansa, sillä Jigsaw'ta lukuun ottamatta kaikki henkilöt puhuvat repliikkinsä uskomattomalla aneemisuudella. On äänimaailmassa kyllä jotain hyvääkin, sillä ajoittain pimeydestä kuuluvat huudot, narinat ja muut äänet luovat edes pientä illuusiota pelottavasta sairaalasta. Pääosin tunnelma on kuitenkin täysin hukassa.

Saw: The Videogame on peli, joka tuntuu olevan pahasti ajastaan jäljessä. Typerä kenttäsuunnittelu yhdistettynä yksinkertaisiin ongelmiin ja tönkköihin taisteluihin tekevät pelaamisesta yhtä tuskaa. En suosittelisi peliä edes elokuvien ystäville, sillä kyseessä on sen verran luokaton tekele.