Scott Pilgrim vs the World

Scott Pilgrim on rakkaustarina Scottin ja tämän valitun, Ramona Flowersin välillä, mutta saadakseen tytön on Pilgrimin piestävä kultansa seitsemän pahaa ex-poikaystävää. Loistava konsepti on toteutettu ihastuttavan liioitellusti: maailmassa on ihan tyypillistä, että tappeluissa virtaa mystiset energiat ja energiasalamat rätisevät, ja snägärijonossa isketään toinen seitsemän metriä ilmaan ja hypätään perään vetämään ilmalennon aikana 64 kertaa dunkkuun. Sitä tapahtuu koko ajan, ei siinä ole mitään kummallista.

Scott Pilgrim vs the World pohjautuu ilmeeltään ja tyyliltään nimenomaan sarjakuviin. Mätkintäpelin koko sisältö on liioiteltua ilmeitä ja yksityiskohtia myöten, ja jatkuvissa kahinoissa piestään vastaantulijoita kuin vierasta sikaa. Taustalla soi raikas rokki ja fiilis on kuin suoraan vanhoista kolikkopeleistä reväisty. Kyllä vain, Scott Pilgrim on tislattua nostalgiaa - sen grafiikka on pikselöitynyttä mutta vivahteikasta, sen musiikki on midipohjaista renkutusta ja matka tyssää kolmen elämän menettämisen jälkeen.

Scott Pilgrim vs the World ehkä lainaa ilmeensä vanhoilta klassikoilta, mutta pelimekaniikaltaan se on varsin moderni. Erilaisia lyömävälineitä löytyy joka nurkalta, liikkuminen on sujuvaa ja mutkatonta, ja hahmot nousevat roolipelien tyyliin kokemustasolta toiselle, oppien uusia kärhämöintikikkoja.

Parhaat kehut irtoavat kuitenkin hulvattomasta huumorista: kaikki seitsemän kenttää ovat tyystin erilaisia ja täynnä loistavia yksityiskohtia ja pieniä jippoja. Mielikuvitus on selvästi päästetty estotta valloilleen, sillä kentissä voi oikaista salaisten aliavaruusteiden läpi, joissa leijuu pinkkejä säästöpossuja pullollaan rahaa. Elokuvastudioon eksyessään pelaajaporukka rätkii käkättimeen sädepyssyillä ampuvia näyttelijöitä, pieksee Godzillapuvussa liekkejä puhaltavia statisteja ja kurmottaa motion capture -puvuissa karkuun pinkovia avustajia. Peliä on yksinkertaisesti mahdoton pelata ilman, että on koko ajan helvetin hyvä fiilis.

Tällainen remuava riemuralli on ehdottomasti parhaimmillaan kavereiden kanssa. Scott Pilgrim vs the World onkin suunniteltu selvästi moninpelinä pelattavaksi. Yksin se on melkoisen vaikea - turpaan tulee usein niin että soi, ja moni kenttä vaatii useampaa yritystä mennäkseen läpi. Totaalista turhautumista ehkäistään kerättävillä kolikoilla, joilla voi ostaa itselleen lisää energiaa tai vaikkapa bionisen käden lyömävoimaa lisäämään. Tästä huolimatta matkanteko on hidasta ja työlästä, eikä ärräpäiltä voi mitenkään välttyä.

Moninpelinä Pilgrimin pojan edesottamukset pääsevät oikeuksiinsa. Maksimissaan neljän pelaajan yhteistyönä jauhaessa mätkintä on kaoottista mutta hulvatonta, puhumattakaan ripeämmästä etenemistahdista. Onkin täysin käsittämätöntä, että näin vahvasti moninpeliin nojaava tuote retroilee juuri väärissä kohdissa: pelissä ei ole minkäänlaista verkkopelitukea, eli pelikaverit on löydyttävä samalta sohvalta. Menoon ei voi myöskään heittäytyä kesken kaiken - jos juuri kylään tullut toveri tahtoo mukaan, on peli keskeytettävä ja aloitettava alusta.

Pikkunapinoista huolimatta Scott Pilgrim vs the World on käsittämättömän laadukas tuote. Se ammentaa erinomaisesta esikuvastaan juuri oikeat asiat, nyökkäilee ahkerasti ja tyylikkäästi popkulttuurille, nostaa hattua tyylikkäästi beat 'em up -pelien kantaisille ja höystää kaiken huumoripitoisella toteutuksella ja ensiluokkaisella pelimekaniikalla, eikä koko upeus maksa kuin mitättömät kymmenen euroa. Jos moninpeli päivitetään myöhemmin toimimaan verkossa, pisteet nousevat välittömästi täyteen kymppiin.