Shrek: Forever After

Shrek, Fiona, aasi ja saapasjalkakissa kulkevat läpi maiden ja mantujen lordi Tittelintuuren perässä, jonka kanssa Shrek on tehnyt sopimuksen saadakseen vanhat hyvät ajat takaisin. Matkassa on kuitenkin mutka, sillä sopimuksen myötä Shrek päätyy Tittelintuuren luomaan fantasiamaailmaan, jossa tämä itse on hirmuotteella maata hallitseva kuningas. Vain sieltä täältä löytyvien taikapeilien avulla Shrek saattaa päästä takaisin todelliseen maailmaan.

Hieman yllättäen Shrek: Forever After ei olekaan tasohyppely, vaan ongelmanratkonnan ja toiminnan hybridi. Perusidea on sama kuin jo Amiga-ajoilta tutussa Lost Vikingsissa, joskin kertaluokkaa kevenennettynä versiona. Jokaisella hahmolla on oma poikkeava ominaisuutensa, jolla eteen tulevista esteistä pääsee eteenpäin. Shrek nostelee kiviä ja availee arkkuja, aasi potkii portit auki ja niin edelleen. Pikanttina yksityiskohtana jokaista hahmoa voi ohjata eri pelaaja, mikä tarkoittaa maksimissaan neljän hengen yhteistyöpoppoota kerrallaan.

Taikapeilit mahdollistaisivat monimutkaisemmat ongelmarakenteet, mutta käytännössä niiden tehtävänä on vain jatkaa putkea eteenpäin. Eri maailmoissa tehdyt asiat eivät vaikuta toisiinsa millään tavoin ja ympäristöt ovat hurjan erilaisia toisiinsa verrattuna. Muutoin vaihtelua löytyy varsin piristävästi. Jokainen taso seuraa jotain tiettyä teemaa, esimerkiksi lohikäärmeen luola koostuu lähes täysin valonsädepuzzleista ja merirosvomaailmassa mennään lautalla pyörteitä väistellen. Yksikään kenttä ei ole samanlainen edeltäjänsä kanssa ja taikapeilien avulla myös ympäristöihin tulee mukavasti vaihtelua.

Itse ongelmat eivät vaikeudellaan päätä huimaa. Varsinaista yhteistyötä hahmojen kesken tarvitaan ainoastaan tasan kolmessa kohdassa, muista kohdista pääsee eteenpäin kun muistaa mikä hahmo teki mitäkin. Muistin tukena peli näyttää estekohdissa ajatuskuplina sen, mitä hahmoa milloinkin tarvitaan, joten peli sujahtaa läpi leppoisasti ja vauhdikkaasti. Koko pelin kesto on vain noin nelisen tuntia, mikä on nykypelille aivan liian vähän. Läpipeluun jälkeen kenttiin pääsee takaisin keräilemään puuttuvia salaisuuksia, mutta varsinaista syytä näin tekemiseen ei ole.

Aina välillä pitää myös taistella. Satunnaisten pikkuhirvitysten lisäksi peli pysähtyy pari kertaa kentän aikana isompaan areenataisteluun, jossa listapoppi raikaa ja hirviötä lakoaa. Taistelusysteemi on sangen yksinkertainen yhden napin ihme, mitä nyt muutama hahmokohtainen erikoistaito on myös takataskussa tarjolla. Sinänsä erikoistaidoilla ei ole juuri käyttöä, sillä taistelut sujahtavat pelkällä napin paukutuksella läpi lähes itsestään. Ainoita varsinaisia poikkeuksia ovat pomotaistelut, joissa yhdistellään kevyttä ongelmanratkontaa ja pikkuhirviöiden kurmootusta.

Mukavaa puuhastelua muutamaksi tunniksi Shrek: Forever After on silti. Ohjauksessa ei ole pienintäkään napisemista, ulkoasu on perussiistiä jälkeä ja ääninäyttelystäkin vastaavat samat nimet kuin elokuvissakin. Pelin tunnelma on lupsakka ja hyväntuulinen ja pelin pelaa kertaalleen läpi hymy huulillaan. Pelin suurimpina riippakivinä raahustavat täydellinen haasteettomuus ja lyhyt kesto ovat ongelmia oikeastaan vain aikuiselle pelaajalle, sillä kohdeyleisönä ovat selvästi noin kouluikäiset lapset. Olen minä reilusti kehnompiakin lisenssipelejä nähnyt.