Simon the Sorcerer Origins

Olin lapsi 90-luvulla, joten yksi ensimmäisistä videopelien synonyymeistä minulle olivat seikkailupelit. Tässä voisin luetella LucasArtsin, Sierra Onlinen tai Revolution Softwaren kulta-aikojen hyvyyksiä ja upeita öitä aivojen raastamisessa. Hahmot kuten pikselimäinen Indiana Jones The Fate of Atlantis -pelistä (ja The Last Crusade -pelistä!), nyt niin ajankohtaiset nykyisille ja tuleville uusintaversioille Paul Stobbart ja Nicole Collard Broken Sword -pelistä ja tietysti median historian naurettavin ja rakastettavin merirosvo Monkey Islandia tavoitteleva Guybrush Threepwood. Ja vaikka kaikki nämä hahmot ovatkin viime aikoina enemmän tai vähemmän palanneet genreen (Indiana Jones on täysin toimintaseikkailun asemaan sijoitettu), comeback puuttuu vielä muististani. M Simon the Sorcererin maaginen kosketus puuttui.

Adventure Soft tarjosi meille vuonna 1993 ihanan koomisen tarinan laiskasta ja melko hilpeästä teinistä nimeltä Simon, joka kohtalon oikusta löytää kotinsa kellarista kirjan, joka osoittautuu loitsukirjaksi, joka kuljettaa hänet fantasiamaahan. Simonin on sitten opittava käyttämään taikuutta palatakseen omaan maailmaansa ja samalla pelastettava maaginen maailma velho Sordidin kynsistä, joka on ottamassa sitä haltuunsa. Parasta tuossa 32 (!!!) vuoden takaisessa tarinassa on se, että sen lisäksi, että Simon the Sorcerer kutoi onnistuneesti yhteen edellä mainittujen kaltaisten tunnetumpien seikkailupelien parasta huumoria, se käytti fantastista juonta hyväkseen tehdäkseen tuhansia ja taas tuhansia ja taas tuhansia viittauksia popkulttuuriin ja kaikkeen fantasiagenren kirjallisuuteen ja trooppeihin. Simon the Sorcerer oli minulle hyvin erityinen, se on yksi harvoista sen ajan tarinoista, jotka muistan yhdessä useimpien pulmien ja välivaiheiden kanssa etenemiseen. Voitte kuvitella iloni, kun sain tietää, että niin monta vuotta myöhemmin hahmo palasi (hän itse asiassa teki niin useissa jatko-osissa, joista yksikään ei ollut erityisen mieleenpainuva) Simon the Sorcerer: Originsissa, ja niinpä hyppäsin epäröimättä maagisen portaalin läpi Nintendo Switch 2:lla.

Ensimmäinen asia, joka tässä uudessa osassa pistää silmään, on tietenkin sen uudistettu ympäristö ja hahmosuunnittelu. Simon on tässä muutamaa vuotta nuorempi kuin alkuperäisessä seikkailussa, ja tämä sarjakuvamainen ulkoasu sopii aika lailla yhteen hahmon imagon kanssa, joka muistuttaa enemmän ilkikurista, kapinoivaa kakaraa kuin hiukan nokkavaa maailmankatsomuksellista teiniä. Vaiheita, luulisin. Tykkään kuitenkin taustahahmotuksista ja modernista animaatiosta, joita tässä on paljon runsaammin.

Jälkiäänitys on seikka, jota olen miettinyt paljon, koska tietyt esitykset ovat todella hyviä, kuten Simonin oma, ja toiset sivuhahmojen (jopa näkyvien, kuten Calypson) esitykset kuulostavat paljon latteammilta ja epäsynkronisilta kohtauksen kanssa. Käsikirjoitus on edelleen hyvä (palaan siihen nyt), mutta on kuin ne olisi nauhoitettu ilman liikaa vihjeitä hahmojen tilanteista, ja tässä nimenomaisessa seikkailupelissä, jossa animaatioaspektista on huolehdittu ja sitä on vaalittu niin monilla lisäkohtauksilla, se menettää hieman taikaa.

Mutta joistakin rajoituksista ja muista ei niin valoisista kohdista huolimatta on mukavaa tuntea jälleen hyvän seikkailupelin henkinen haasteellisuus. Pulmat ovat pirullisen hauskoja, ja jos olet uusi tämäntyyppisissä peleissä, saatat joutua kamppailemaan joidenkin pulmien kanssa. Yleensä, jos juuttuu johonkin, voi käydä läpi inventaariota ja kokeilla muutamaa muuta esineyhdistelmää, ja tämän ja vaeltelun välillä, kun vaeltelee ympäriinsä puhumassa NPC:ille tai etsimässä ylimääräisiä esineitä, ratkaisu löytyy varmasti, mutta se vaatii aina pelin "vyöhykkeelle" pääsemistä: siihen maagiseen paikkaan, jossa pelin ja sen maailmankaikkeuden tunnelma tempaa mukaansa, jossa lonkeroa (mistä helvetistä se tuli?) käytetään pikaliimapadan avaamiseen ja niin edelleen ja niin edelleen.

Eivätkä viittaukset tietenkään voisi puuttua. Simon the Sorcerer -pelin julkaisemisessa vuonna 2025 on se hyvä puoli, että edellisestä pelistä on kulunut monta vuotta, ja se tarkoittaa tonneittain uusia nyökkäyksiä pelaajille. Viittauksista ja hahmoista sarjan muista osista viittauksiin H.P. Lovecraftiin, Game of Thronesiin, Taru sormusten herrasta, Dungeons and Dragonsiin, Monty Pythoniin, ja lista jatkuu loputtomiin... rehellisesti sanottuna luulen, että tekisin toisen pelin vain muistellakseni parhaita niistä.

Se, että kyseessä on seikkailu, joka tuo mieleen 90-luvun klassikot, ei kuitenkaan ole mikään tekosyy olla tekemättä tiettyjä elämänlaadun myönnytyksiä, joita olemme saaneet vuosien varrella. Toiminto, jolla voi kelata esineitä eteenpäin tai nopeuttaa niiden keräämistä, olisi hieno, ja vaikka Simon voi juosta ympäriinsä painamalla A/ympyrä/B-painiketta riippuen siitä, pelataanko Switch 2:lla/PlayStation/Xbox-ohjaimella, vaihtoehto, jolla dialogi saataisiin esiin välittömästi, olisi sopinut hänelle mainiosti. Mielestäni myös toimintojen yksinkertaistaminen jokaisen interaktiivisen esineen kanssa tekee siitä pinnallisemman. Nyt Simon napsauttaa suoraan kyseistä esinettä ja tarvittava toiminto tapahtuu ilman sen kummempia toimenpiteitä. Tuo välivaihe, jossa valitaan, mitä tarkalleen ottaen tehdään, oli myös ajoittain arvoitus, Adventure soft...

Kaiken kaikkiaan minun on hyvin helppo suositella Simon the Sorcerer Originsia kaikille seikkailupelien ja tietysti erityisesti tämän sarjan ystäville. Sen tarina, huumori ja puzzlet ovat nimensä veroisia, ja vaikka kaipaankin tiettyjä puutteita lopputuotteessa, se tarjoaa muutaman tunnin hauskaa ja nostalgista tunnelmaa.