Sonic on reliikki 90-luvulta, pelisankari joka sopi täydellisesti aikansa tarpeisiin. Viimeisen vuosikymmenen aikana hahmosta on tullut lähinnä vitsi, wanhan ajan pelihahmo, joka koittaa jatkuvasti keksiä itseään uudelleen kolmannessa ulottuvuudessa. Fanit ovat säilyneet uskollisina kaiken tämän lävitse, ja jos Sega olisi oikeasti halunnut juhlistaa sarjaa, heidän olisi pitänyt kuunnella näiden fanien toiveita. Sonic Generations ei kuitenkaan ole aivan tällainen juhla. Peli on enemmänkin nostalgiatrippi, jossa kehittäjä Sonic Team tuntuu viimein ymmärtäneen ongelmallisen pelimoottorinsa kiemurat.
On Sonicin synttärit, ja kaikki tämän ystävät ovat kokoontuneet juhlimaan suurta päivää kakun ja hodareiden kera. Juhlien ylle lankeaa kuitenkin varjo, joka repii aukon ajan ja avaruuden kudelmaan, pyyhkäisten koko konkkaronkan pitkin eri ulottuvuuksia. Sonic lyöttäytyy yksiin vanhan itsensä, klassisen Mega Driven Sonicin kanssa ja yhdessä nämä käyvät lävitse 20 vuotta pelihistoriaa selvittäessään sotkua.
Minulla oli oikeasti odotuksia tämän tarinan suhteen. Ei siksi, että olisin typerys, vaan koska sen takana ovat Happy Tree Friendseistä tunnetut Ken Pontac ja Warren Graff, jotka tekivät vaikutuksen Sonic Coloursin käsikirjoituksella. Valitettavasti lopputulos on valju ja unohdettava. Toki he ovat saaneet mukaan kivoja viittauksia sarjan historiaan, mutta mitään Epic Mickeytä ei kannata odottaa.
Vaikka Sega koittaakin kaupitella Sonic Generationsia jonkinlaisena peli-ikonin koko uran yhteenvetona, tuntuu se enemmänkin mukiinmenevältä hittikimaralta. Tästä huolimatta haluan korostaa, että tämä on oikeasti hyvä Sonic-peli - se on vain kovin kaukana fantastisesta pelistä. Siinä on paljon ongelmia sekä huonoja suunnitteluratkaisuja, mutta se on silti hyvä, eikä tätä faktaa muuta mikään.
Julkaistuaan tasohyppelyiden Daikatanan, surkean Sonic the Hedgehogin vuonna 2006, Sonic Team päätti vetää sarjan tyystin uusiksi. He eivät pitäneet pelin ongelmana sitä, että se oli huonosti tehty pelinraakile, vaan sitä, että vanhat fanit pitivät klassisesta 2D-Sonicista, ja uudet taas modernista. On vaikea sanoa, onko tällaista jakoa oikeasti olemassa, mutta uskon itse fanien vain haluavan hyvää Sonic-peliä, oli se sitten 2D- tai 3D-formaatissa.
Joka tapauksessa Sonic Team kehitteli ns. Hedgehog Enginen, jonka tarkoitus oli yhdistää nämä kaksi moodia ja samalla myös fanikunta. Sonic Generations on kolmas peli, joka moottoria käyttää, ja siitä tulee heti selväksi kaksi asiaa.
Ensinnäkin Sonic Team näyttää viimein päässeen oman moottorinsa herraksi. He eivät kurottele ja kokeile sillä niin kuin Sonic Unleashedissä, vaan ovat nyt hyvin tietoisia moottorin hyödyistä ja rajoituksista. Kenttäsuunnittelu on vaihtelevaa, jopa luovaa, luoden todella onnistuneesti uudestaan nostalgisia alueita, kuten Chemical Plant Zonen. Epäreiluja kuolonloukkuja on vähennetty, ja nyt kentät palkitsevat taitavat pelaajat rankaisematta kuitenkaan muita liian kovalla kädellä. Haaste onkin siinä, kuinka nopeasti kentistä suoriutuu, mikä onkin omiaan Sonic-pelissä.
Toinen selvä asia on se, että Hedgehog Engine on umpikuja, josta Sonic Teamin pitäisi hankkiutua eroon. Se tuntuu pysyvän juuri ja juuri kasassa ilmastointiteipillä ja koreilla efekteillä. Moottori edustaa Sonic Teamin tunnelinäköä, jossa kehityksen keskeisin osa on virheellinen luulo siitä, että 2D ja 3D on pakko jotenkin yhdistää, samalla kun itse pelattavuus ajautuu sivuraiteelle. Tarvittaisiin kenties muutama oppitunti Shigeru Miyamoton pelikoulussa. Sonic Generationsin pelattavuudessa ei ole mitään punaista lankaa, ja se muuttuu radikaalisti jopa yhden kentän aikana.
Tämä voisi toimia, jos siirtymät eivät olisi niin kömpelöitä. Sonic Team peittelee karkeat leikkaukset silmäkarkilla, kuten isoilla räjähdyksillä, roboteilla ja tappajavalailla, eikä tässä ole mitään epätavallista, tekeväthän sitä myös pelit aina Unchartedia myöten. Ero on siinä, että Uncharted on niin mahtava kokemus, ettei ketään haittaa, jos peli pelaakin itseään hetken aikaan.
Otetaan esimerkiksi alkuperäisten Sonic-pelien flipperifysiikka, joka hallinnoi siiliä, kun tämä liikkuu tai loikkii. Sonic Generationsissa tämä mekaniikka tekee paluun Sonic the Hedgehog 4: Episode I:n tauon jälkeen, ja tähän asti kaikki on ihan okei. Ongelmana onkin ettei sitä käytetä johdonmukaisesti. Välillä fysiikkamoottoria käytetään vauhdin keräämiseksi isoon loikkaan, mutta seuraavan kerran peli ottaakin automaattisesti ohjat visuaalisen tykityksen korostamiseksi. Tämä kuulostaa pieneltä yksityiskohdalta, mutta se kulkee koko pelin lävitse kuin paha naarmu levyssä.
Tästä huolimatta Sonic Generations on silti paras ja täydellisin tällä pelimoottorilla rakennettu kokonaisuus, ja se on vikoineenkin viihdyttävä peli alusta loppuun. Mikään ei ole niin pahasti pielessä, etteikö kauneusvirheet voisi antaa anteeksi, ainakin suurimmalta osin.
On helppo nähdä, että Sonic Team on nyt hieman itsevarmempi Sonic Coloursin menestyksen jälkeen. Sonic Generations ei ole kenties yhtä hyvä, mutta se pääsee lähelle. Kahden Sonicin välillä vaihteleminen tekee kokemuksesta monipuolisen, ja peli tuntuu tuoreelta, vaikkei Sonic Team ole aina tiennyt, mitä tehdä klassisella siilillä. Hän on kakkosmies modernille Sonicille, joka seisoo etualalla niin tarinassa kuin pelissä muutenkin. Silti, Sonic Team on luonut muutamia todella kivoja tasoja vanhalle Sonicille, jota pidättelee lähinnä rajoittunut pelimoottori.
Peli loistaa modernin Sonicin astuessa valokeilaan, ja ottaen huomioon kaikki ne vuodet, jotka Sonic Team on upottanut tämän täydellistämiseen 3D-tilassa, ei tämä ole mikään ihme. Kyseessä ei ole silti mikään täydellinen kokemus. Pelin ongelmat näkyvät siinäkin, mutta jokainen kenttä tarjoaa ainakin yhden pakahduttavan hienon hetken, oli se sitten nokkela kappale nostalgiaa, tai odottamaton muunnelma vanhasta tasosta. Pomot ovat myös melko hyviä, mutta tuntuu hieman halvalta, että niiden kimppuun pääsee vain yhden Sonicin kanssa.
Sonic Generationsin keskeinen ongelma onkin siinä, että se heilahtelee rikkaudesta latteuteen. Se, että jokaiseen tasoon liittyy paljon erilaisia haasteita, vaikeampia pelimuotoja ja muita bonuksia, antaa pelille paljon uudelleenpeluuarvoa, mutta toisaalta tasoja on vain kourallinen ja melkein kaikki niistä ovat uusversioita vanhoista kentistä. Verenpainetta nostaa puolestaan se, että vain pelin ensimmäinen kolmannes koostuu Sonicin parhaista päivistä, kun taas loppuaika käytetään Sonicin 3D-pelien kenttien korjailuun. Se tuntuu omituiselta, ja vaikuttaa siltä, ettei Sonic Team voi oikein hyväksyä sitä kuinka useimmat fanit diggaavat juurikin vanhemmista peleistä.
Audiovisuaaliselta puolelta Sonic Generations on niin ikään sekalainen setti. Se on ruma ruudunpäivitysnopeuden notkahtaessa Speed Highwayn kaltaisissa kentissä, mutta kaunis aulan lävitse juostessa. Musiikki aaltoilee modernien raitojen ja klassisen Sonicin piippailun välillä. Yleisesti ottaen hyvää on tässä kuitenkin enemmän kuin pahaa. Vauhti tuntuu mukavasti näkymän pehmentyessä ja musiikin vaimetessa. Valitettavasti Sonic katoaa välillä värikkäisiin taustoihin, mikä aiheuttaa sekaannusta.
Kokemuksen taso Sonic Generationsissa ailahteli tunnista toiseen. Upea viuluversio Knuckles Chaotixin Door Into Summer -raidasta toi tipan silmään, mutta sitten viha pääsi taas niskan päälle, kun suuria osia Sonicin urasta vain unohdettiin. Lopputulos on hieman puolivillaisen tuntuinen juhlistus tästä urasta, ja kenties tämä onkin juuri sellainen juhla, jonka Segan maskotti ansaitsee. Hyvää ja huonoa käsi kädessä: kymmenen hyvää ja kymmenen kamalaa vuotta.
Tärkeintä on silti huomata, että kaikesta huolimatta peli on hauska. Viihdyin tämän läpileikkaavan rompun parissa alusta loppuun. Toivon edelleen, että Sonicin taso nousisi entiseen loistoonsa, mutta ehkäpä tässä voisi viimein olla tilaisuus kääntää seuraava sivu hahmon historiassa ja aloittaa kokonaan uusi tarina maailman nopeimmasta siilistä.