Sonic-siilin parissa 1990-luvulla kasvaneilla on viime vuosina ollut viimein aihetta iloon, sillä yksi toisensa jälkeen surkeampien siiliseikkailuiden jälkeen viimeaikaiset Sonic-julkaisut ovat olleet varsin positiivisia tuttavuuksia. Niinpä epäilyn ja kyynisyyden sijasta Sonic Superstarsia odotteli ihan mielellään siitäkin huolimatta, että pelin kehittäneen Arzest-studion edellinen peli Balan Wonderworld oli ikävän epäonnistunut pelituote.
Sonic Superstars viehättää ysärifania jo ennen kuin itse peli on alkanutkaan. Aloitusvideot ja muut välianimaatiot on nimittäin toteutettu perinteisenä piirrosanimaationa hieman Sonic CD:n animaatiotyyliä mukaillen. Animaatiot saavat aikaan mukavan kotoisan tunnelman, jota itse peli sitten mukailee.
Kun pitkään nimittäin näytti siltä, että SEGA on unohtanut, mikä Sonic-peleistä aikanaan teki isoja klassikoita, nyt muistikirjat on viimein kaivettu esiin. Vauhdin ohella Sonic-pelien suola on nimittäin ollut aina kekseliäs kenttäsuunnittelu. Suoraviivaiselta vaikuttavissa kentissä on todella paljon tutkittavaa ja löydettävää, minkä lisäksi menoa vaihdellaan mitä erilaisemmilla härveleillä. Sonic Superstarsin tapauksessa parissa kentässä edetään esimerkiksi Breakout-klassikon tapaan palikoita murskaten, kun taas välillä itse kenttä jysäyttää pelihahmon ilmaan muutaman sekunnin välein. Toki siellä täällä edelleen leikitään flipperin kuulaa ja välillä lennetään ilmojen halki erilaisilla aluksilla.
Tässä kohden Sonic Superstars onnistuu parhaiten, sillä vaikka siellä täällä selkeästi nojaillaankin musiikkiraitaa myöten vanhoihin klassikkopeleihin, uusia ideoita on viljelty runsaasti ja peli tuntuu selvästi loogiselta jatko-osalta 2D-Soniceille. Myös ohjaus on onnistunut. Hahmot kiihtyvät täyteen vauhtiin riittävän ripeästi ja hyppely on miellyttävän tarkkaa ja teknistä. Hieman hassusti tosin peli muuttuu vaikeustasoaan myöten varsin paljon eri hahmoilla pelatessa. Kaksoishyppyjä tekevällä Amyllä pelatessa peli on helpoimmillaan jopa niin, että muutama pomotaistelu menee suorastaan rikki, kun tyttösiili paukuttaa pahiksen nurin muutamassa sekunnissa. Sonicilla pelattuna peli on vaikeimmillaan ja Tails ja Knuckles taas ovat kenttien tutkimista varten.
Aiemmista 2D-Soniceista Superstars eroaa moninpelillään. New Super Mario Bros. -sarjaa mukaillen ruudulla voi yhtä aikaa suihkia neljä pelaajaa omine hahmoineen, mutta idea ei toimi Sonic-ympäristössä aivan yhtä hyvin kuin toivoisi. Pelin vauhti on nimittäin melkoinen ja osa pelaajista jää väkisinkin menosta jälkeen. Mukaan pääsee toki takaisin nappia painamalla, mutta koska toiminta seuraa aina yhtä hahmoista kerrallaan, muut hahmot lähinnä roikkuvat mukana suurimman osan aikaa. Ruutu sentään skaalautuu isommaksi moninpelatessa, mistä on hyötyä esimerkiksi salaisuuksia etsiessä.
Kun toiminta ja toteutus ovat kunnossa, pelin suurimmaksi kompastuskiveksi nousee lopulta aika vähäinen sisältö. Pelin yksitoista maailmaa suhahtaa läpi muutamassa tunnissa ja mikäli piilotettuja kaaosemeraldeja ei lähde etsimään, syytä palata takaisin pelin pariin ei oikeastaan ole. Vaikeustaso on helpon puoleinen, mitä nyt aivan loppupuolella vastaan tulee muutamia hieman tiukempia kohtia. Yksin pelatessa peli on vaikeampi kuin kavereiden kanssa, mutta valitettavasti paikka paikoin myös turhauttavampi. Esimerkiksi loppupään pomotaistot saattavat kestää viisikin minuuttia per laaki, ja mikäli noutaja tulee ennen viimeistä osumaa, koko taistelu täytyy aloittaa alusta. Moninpelissä tätä ongelmaa ei ole. Pomot sinänsä ovat ihan hauskoja ja monipuolisia keksintöjä, eikä niissä koskaan toisteta yhtä ideaa kyllästymiseen asti. Myös visuaalisesti pomohirviöt noudattelevat vanhojen Sonicien suunnittelufilosofiaa, mutta kuitenkin omaperäisellä otteella.
Mitä lähempänä Sonic on sydäntä, sitä enemmän Superstarsia arvostaa. Se on hauska ja viimeinkin oikea seuraaja alkuperäiselle pelitrilogialle, mikäli Sonic Maniaa ei laske mukaan. Ei Superstars tosin Manialle pärjää laadussa muutenkaan, mutta onneksi pääsee riittävän lähelle.
