South of Midnight on kaunis, mutta pelattavuus ei niinkään

Compulsion Games on melkoinen tapaus. Kanadalaisella studiolla on luova visio, joka on yhtä hyvä kuin alan parhailla, mutta studion toteutus on usein sitä vajaampaa kaliiperia. Heidän aiempi pelinsä We Happy Few on tästä esimerkki. Idea ja ajatus olivat mahtavia, ja totta vie muistettavia ja erityisiä, mutta käytännössä videopelinä kokonaisuudesta puuttui omanlaisensa viehätys ja kokonaisrakenne. Tuon tällaisen esiin siksi, että sama koskee mitä suurimmassa määrin South of Midnightia, joka on ollut julkistuksestaan lähtien yksi odotetuimmista peleistäni.

South of Midnightin pääosassa on Hazel, joka on nuori lupaava urheilija Yhdysvaltain syvässä etelässä. Hazel lähtee uskaliaalle tehtävälle kansansatuihin ja myytteihin, kun kohtalokkaana yönä hurrikaani vie talon ja äidin mennessään. Hazelin matka vie kummalliseen maailmaan, jota asuttavat legendojen oliot, joilla peloteltiin lapsia, ja kaiken takana on pyrkimys löytää äiti ja saattaa perhe taas yhteen. Mukana on kuitenkin lisähuomio tarinasta, sillä Hazel on "Weaver" eli voimakkaan taian käyttelijä, joka voi muokata todellisuutta koossa pitäviä nyörejä. Tällä voimalla Hazel sitten joutuu sivuraiteille äidin pelastamisessa, sillä on vapautettava ja parannettava fantastisia myyttisiä olioita.

Kuten We Happy Few -pelissä, South of Midnightin idea ja tarina ovat mahtavia. Luovuus ja ajatus tuntuvat tuoreilta ja omaperäisiltä, eivätkä ansaitse muuta kuin taputukset Compulsionille. Tarina on yksi pelin isoimpia vahvuuksia, ja esillä on iso tarina, joka jakautuu pienempiin osioihin, joista jokainen kertoo oman tyypillisesti surullisen tarinansa. Compulsion on pullistellut lihaksiaan luoden mahtavan tarinan, jossa on syvyyttä, vaihtelevuutta, tunteisiin vetoavaa voimaa, hyviä henkilöhahmoja ja paljon käänteitä matkan varrella.

Samalla tasolla on myös pelin audiovisuaalinen esillepano. Jälleen kerran Compulsion on osoittanut, että se pystyy ottamaan idean, ja tarjoilemaan sen vetoavalla tavalla. Kuten We Happy Few ja sen retroilevan värikäs sodanjälkeinen brittiläinen tyyli, myös syvän etelän innoittamat kentät ja mahtava Sea of Thievesin kaltainen pysäytysanimaatiomainen tyyli ovat huippuluokkaa, ja saavat pelin erottumaan. Henkilöhahmot ja varsinkin myyttiset mytologiset "pomot" ovat jotain todella kiinnostavaa, sillä ne eivät vain erotu edukseen, ne tuntuvat siltä, että pelissä kokonaisia jaksoja on suunniteltu niiden ympärille teemoineen. Saman huomaa myös soundtrackista, joka vyöryttää ruudulle kappaleita, jotka on erityisesti sävelletty jokaisen ison pomon ja tarinan ympärille, ja kaikki esitetään syvän etelän tyylillä ja taidolla. Kyse on parhaimmista pelimusiikeista, mitä koskaan muistan.

Ja siltikin South of Midnight ei nouse huipulle pelattavuuden vuoksi. We Happy Few jälleen kerran, missä niin monet osat kokonaisuudesta erottuvat, mutta se varsinainen pelikokemus aina prologista lopputeksteihin ei vain toimi. Kyseessä on erittäin lineaarinen peli, ja vaikka minulla ei ole tämän kanssa ongelmaa, on kenttäsuunnittelun rakenne esitettävä niin, että tasoloikinta, taistelu ja pienet tutkimisen hetket nivoutuvat osaksi muuta kokonaisuutta sitä täydentäen. Ja tätä ei onnistuta tekemään South of Midnightissa.

Kenttäsuunnittelu ei ole jännittävä tahi yllättävä. Kaikki on liian ennustettavaa ja tuttua, ja kaikessa on vaihtelun puute läsnä tarinan edistyessä. Tyypillisesti en välitä pelien kerättävistä tavaroista, mutta South of Midnightissa tämäkin puoli sakkaa, sillä tarjolla on vain yhdeksän terveysmittarin päivitystä kaikkiaan 14 pelattavan jakson kuluessa, ja muuten kerättävät ovat tarinaa valottavia luettavia pätkiä, ja toisaalta tuhlattavia "floofeja", joita käytetään hahmonkehitykseen. Nämä keräämiset olisi voitu jättää pois kokonaan.

Taistelu ei oikeastaan muutu alusta aina viimeiseen pomovastukseen saakka. Ydinmekaniikkaa maustetaan hieman aseilla ja työkaluilla puhumattakaan erilaisista pahiksista, joita esitellään matkan varrella, joista jokainen tekee hieman erilaisia asioita, mutta vaativat Hazelia hoitamaan tilanteet melkein aina samalla tavalla. Jokainen taistelutilanne on erotettu muusta kokonaisuudesta ja käydään areenoilla, jotka näyttävät kaikki aivan samoilta. Siksi onkin pettymys, että kehittäjät, joilla on niin mahtavan luova potentiaali kuten Compulsionilla on, eivät ole keksineet parempaa ratkaisua näin keskeiseen pelattavuuteen.

Tämä voi kuulostaa pelin haukkumiselta, mutta se paras esimerkki South of Midnightin pelattavuudesta on Playstation 2 -seikkailu, jossa mekaaninen monipuolisuus on selvästi rajoitettua. Nykyisin peleiltä odotetaan enemmän, ja pelattavuudeltaan South of Midnight ei koskaan tarjoa tätä.

On silti edelleen sanottava, että mitä tulee tarinaan ja luovaan visioon, South of Midnight on suuri voitto, sillä niillä mittareilla peli loistaa. On pelin omaksi eduksi, että loppuun pääsee noin kymmenessä tunnissa (jos siis ihan kaiken tekee), sillä mittavampi kesto rajoittuneen pelattavuuden kanssa olisi muodostunut isoksi ongelmaksi. South of Midnight on hyvä peli - ei enempää eikä vähempää - sellainen, jossa tarinoista pitävät ovat mielissään, mutta sellaiset pettyvät, jotka odottavat tiukkaa ja virkistävää pelattavuutta. Kuten jo sanoin, vertailuksi kelpaa We Happy Few.