Splinter Cell: Conviction

Splinter Cell -sarjan keulakuva Sam Fisher on totuttu näkemään uskollisena liittovaltion agenttina, joka on eliminoinut terroristiuhat kenenkään huomaamatta pimeyden suojista. Uudessa osassa Ubisoft kääntää koko asetelman, jos nyt ei täysin päälaelleen, niin ainakin kivasti kallelleen. Peli on aiempaa vauhdikkaampi, rajumpi ja henkilökohtaisempi, mutta säilyttää samalla juuri riittävästi tuttuja elementtejä tuntuakseen loogiselta jatkolta suositulle hiippailusarjalle.

Tapahtumat pyörähtävät käyntiin pari vuotta Splinter Cell: Double Agentin jälkeen. Sam on eronnut NSA-turvallisuusviraston leivistä ja muuttunut kostonhimoiseksi tyttärensä menetyksen vuoksi. Kostoretki vetää kuitenkin Samin keskelle paljon suurempaa operaatiota, joka uhkaa sysätä Yhdysvallat kaaokseen. Kaikessa paistaa vahva vaikutelma TV-sarja 24:n viimeisimmistä kausista, mutta ei pahassa mielessä. Edes Tom Clancyn nimi pelipaketin kannessa ei tee tarinasta tylsän patrioottista paasaamista, vaan kapitalismin kehtoa koettelevat terroristit nujerretaan melkeinpä sivullisina uhreina paljon väkevämpi verenmaku suussa.

Vastauksia tyttärensä kohtalosta kaivaessaan Sam joutuu monesti improvisoimaan, koska käytössä ei ole kaikkia agenttivimpaimia eivätkä tehtävätkään aina ole oppikirjamaisesti suunniteltuja. Esimerkiksi oven ali kurkisteluun kelpaava peili repäistään lähimmästä autosta ja neuvotteluvalttia haetaan iskemällä jenkkilippu haastateltavan olkapäähän. Silmiinpistävää on myös se, ettei kenttien valaistus ole enää yhtä mustavalkoinen kuin ennen, vaan pelaaja joutuu usein hakemaan suojaa ympäristöistä. Nykyisin jo lähes standardinomainen suojautumismekaniikka toimii Convictionissa yllättävän hyvin ja esimerkiksi toimiston työpisteiden välissä sukeltelu on mukavan lennokasta ja jännittävää puuhaa.

Koska piilottelu on aiempaa vaikeampaa, on pelimekaniikkaa viilattu pykälän verran nopeatempoisempaan ja rajumpaan suuntaan. Sam osaa nyt tehdä tappavia lähitaisteluliikkeitä joutuessaan lähikontaktiin vihollisen kanssa. Samalla ansaitaan eräänlaisia bonuspisteitä, joita voi käyttää kohteiden merkitsemiseen ja eliminointiin yhdellä napin painalluksella. Kohteiden ei aina tarvitse olla edes Samia etsiviä vihollisia, vaan ne voivat olla myös sortuvia rakenteita, joilla lyödään useita vihollisia kerrallaan. Onnistumisen fiilis kuorrutetaan tyylikkään elokuvamaisella animaatiolla.

Tehtävissä kerättävillä pisteillä on lisäksi mahdollista parantaa omaa varustustaan. Kenttiin on ripoteltu aselaatikoita, joissa Sam voi vaihtaa varusteita ja ostaa muutamia erilaisia päivityksiä niihin. Esimerkiksi konepistooliin on mahdollista lisätä kiikaritähtäin ja sirkusmusiikilla varustettuun ansakranaattiin voi hankkia lisäpotkua. Asevalikoimassa on toki myös Samin perinteinen äänenvaimennettu pistoolin, jolla pahoja poikia pudottelee ilokseen hälyä herättämättä.

Pelin tekoäly tarjoaa kivasti vastusta ja osaa sopeutua eri tilanteisiin. Viholliset vakuuttivat etenkin tulitaisteluissa yrittämällä aktiivisesti saartaa Samin, mutta ohi hiippailevaan karvanaamaan tekoäly olisi voinut reagoida ärhäkämminkin. Tulitaisteluihin joutuessa näppäräksi apuvälineeksi muodostui tekoälyn taipumus keskittää voimansa sijaintiin, jossa Sam edellisen kerran havaittiin. Se mahdollistaa vihollisen selustaan kiertämisen, jos vain pystyy pysymään piilossa. Tätä ajatusta peli käyttää jopa liikaakin hyväkseen. Kun pelaaja voi peräkkäisissä huoneissa hypätä ikkunasta ja kiertää sitä kautta huoneen toiseen päähän, ratkaisusta tulee hieman liian ilmeinen. Tilanteiden rakenteluun olisi toivonut pikkuriikkisen enemmän vaihtelua.

Pelin suoraviivaistamista ilmentää osin sekin, että monet sarjan perinteiset agenttitaidot on unohdettu. Esimerkiksi lukkojen tiirikointi ja ruumisten piilottaminen loistavat poissaolollaan. Käytännössä ratkaisu ohjaa pelaajaa uuteen nopeatempoisempaan pelityyliin, mutta jättää myös kaipaamaan monipuolisempia lähestymistapoja. Paikoin tuntuu, että Convictionissa on liikaakin toimintaa. Esimerkiksi Irakin sotaan sijoittuva takautuma on pelkkää putkessa räiskintää, eikä pääse tunnelmassa salakavalan hiippailun tasolle. Osion merkitys korostuu lähinnä juonen kannalta.

Teknisesti Conviction ei vastaa korkeita odotuksia. Vaikka peli näyttää yleisesti hyvältä, Xbox 360 -version grafiikka ei ole tarkimmasta päästä ja hahmojen kasvot ilmehtivät jäykästi. Myöskään tilaääni ei tuntunut yhtä uskottavalta kuin monissa muissa nykypeleissä. Audiovisuaaliset paukut on ladattu tyyliseikkoihin. Esimerkiksi Samin ollessa varjojen kätköissä kuva muuttuu vaivihkaa mustavalkoiseksi ja tilanteen käydessä vaaralliseksi musiikki kiihdyttää jännittävästi tempoaan. Lisäksi tehtävien kuvaukset heijastetaan ainutlaatuisella tavalla rakennusten seiniin. Ubisoft on tehnyt voimakkaista tyylikeinoista konkreettisen osan pelattavuutta ja eliminoinut samalla turhat mittarit ja aputekstit.

Tarina etenee mukavan ripsakasti, eikä mihinkään maisemiin jäädä pyörimään liian pitkäksi aikaa. Jopa alussa opittuja kiertotaktiikoita ravistellaan pelin myöhemmissä vaiheissa lisäämällä Samin käyttöön edistyksellisiä läpinäkövimpaimia ja heittämällä vastaan samoin varustein taistelevia agentteja. Koska hengenlähtö on aina herkässä, tarinan selvittäminen tuntui sopivan palkitsevalta. Pituutta yksinpelillä riitti täysin kelvolliset kymmenisen tuntia, minkä jälkeen pelattavana on vielä tarinaa alustava kaksinpelikampanja ja tiivistunnelmainen Deniable Ops -moninpelitila. Deniable Ops kattaa neljä erilaista nettipelimuotoa, joissa esimerkiksi metsästetään roistoja, soluttaudutaan vaikeisiin paikkoihin ja kilpaillaan toista agenttia vastaan.

On totta, että Splinter Cell: Conviction olisi ollut vaikuttavampi peli vielä pari vuotta sitten, mutta ihastuin peliin ikääntyvästä ulkoasusta huolimatta. Kaikkien kehityksen aikana ilmenneiden vaikeuksien jälkeen Conviction olisi voinut olla rahastuksenmakuinen klooni sarjan edellisistä osista, mutta se tarjoaakin tuoreen, rohkean ja ennen kaikkea kiinnostavan näkökulman koko hiiviskelysarjaan. Mukana on aimo annos räväköitä paljastuksia ja tyrmäävän tyydyttävää agenttitoimintaa, joka pitää kokeneimmatkin hipsuttelijat varpaillaan. Näin innostunut Splinter Cellistä en ole ollut sitten sen ensimmäisen osan.