Split Fiction jaksaa yllättää

A Way Outista ja It Takes Two -peleistä tuttu Hazelight on jälleen itsensä näköisten yhteistyöpelien parissa. Uusin tuotos käsittelee vankilapaon ja myrskyisen perhe-elämän sijaan kirjoittamista, luovuutta ja kahden kirjallisuudenlajin yhteentörmäystä. Periaatteessa mitä vähemmän tietää pelistä ennalta, sen parempi, sillä sen mielikuvitukselliset maailmat ja juonenkäänteet ovat parhaimmillaan, kun ne pääsevät yllättämään.

Tarina lähtee liikkeelle kahden aloittelevan kirjailijan Zoen ja Mion kohdatessa valtavan julkaisutalon tiloissa. Nämä esikoiskirjailijat lähestyvät alaansa hyvin erilaisista lähtökohdista, ja tätä hyödynnetään pelin aikana useaan otteeseen. Zoe kirjoittaa luonteensa mukaista iloisen kuplivaa ja mielikuvituksellista fantasiaa. Mio taas viihtyy puhtaasti tieteiskirjallisuuden ja toiminnan parissa. Jättijulkaisija ei ole kuitenkaan kiinnostunut varsinaisesti kummastakaan, ja pieleen menneen testisession seurauksena sankarittaret päätyvät samaan mielikuvitusmaailmaan omiensa sijaan. Peli etenee kentästä toiseen, kun kaksikon vanhat keskeneräiset ja julkaisemattomat tarinat heräävät eloon. Asetelma on erittäin herkullinen, ja tarjoaa Hazelightille erinomaisen tilaisuuden monipuolisten kenttien rakentamista ajatellen.

Pelin ytimessä on kahden yhteistyössä toimivan henkilön kolmannesta persoonasta kuvattu toimintaseikkailu. Molemmat liikkuvat alueelta toiselle varsin notkeasti tuplahyppyjen ja pyrähdysten voimin, eikä kuolemasta rangaista juuri ollenkaan. Tämä on hyvä, sillä pelin ja etenkin samalla sohvalla pelaamisen luonteeseen sopii, että vieruskaveria voi välillä hieman kiusata. Monissa kohdissa eteneminen vaatii sekä tasoloikkimista että yhteistyötä monenlaisien esteiden ohittamisessa. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa, että toisen pelaajan pitää painaa nappia toisen edetessä avautuneesta ovesta. Monimutkaisimmilleen ja viihdyttävimmilleen peli päätyy, kun hahmot saavat toisistaan merkittävästi poikkeavia ominaisuuksia ja vaikeustasoa nostetaan hivenen korkeammalle. Mikään erityisen vaikea peli Split Fiction ei ole, mutta etenkin pomotaisteluissa pitää keskittyä oikeasti miettimään, mitä on tekemässä yleisen häröilyn sijaan.

"Pääasiallisten" fantasia- ja tieteiskirjallisuusmaailmojen lisäksi parivaljakko voi suorittaa myös erittäin viihdyttäviä sivutarinoita. Niiden tarkkaa sisältöä ei haluaisi paljastaa aiemmin mainitun yllätyksellisyyden takia, mutta jokainen niistä on omalla tavallaan hieno, humoristinen tai jännittävä. Peli voi vaihtua yllättäen toimintaloikkimisesta lentelyksi, vaihtaa pelaajien hahmot ihmisistä joksikin aivan muuksi tai antaa hetkellisesti todella erikoisia apuvälineitä käytettäväksi. Sivutarinat kestävät juuri sen verran kuin niiden toivoisikin, ja ovat ehdottomasti pelin mieleenpainuvinta sisältöä.

Audiovisuaalisesti Split Fiction on hieno, joskaan ei päätä räjäyttävän ihmeellinen. Erityismaininnat menevät asiallisille kasvoanimaatioille, joita hyvät ääninäyttelysuoritukset korostavat. Muutamassa kohtaa Playstation 5:n ruudunpäivitys nytkähti hieman pelattavuuteen vaikuttavalla tavalla. Kaksinpeli samalla sohvalla oli muilta osin vaivatonta ja ehdottomasti paras tapa pelata. Hienona kädenojennuksena Hazelight jatkaa Split Fictionin kanssa ilmaisen "yhteistyökappaleen" tarjoamista pelikaverille, eli vain toisen pelaajista pitää omistaa koko peli.

Split Fiction jatkaa erinomaisten yhteistyöpelien sarjaa äärimmäisen onnistuneesti. Se tarjoaa turkasen paljon vaihtelua ja yllättäviä tilanteita sen kahdessa eri pelimaailmassa, ja sankarikaksikon vähittäistä yhteisymmärryksen syntyä seuraa mielikseen. Se ei pelkää aloittaa kaveruussuhdetta varsin tulehtuneesta tilanteesta, mikä antaa tarinan jälkipuoliskolle paljon enemmän painoarvoa. Teknisesti se ei ole aivan täysi napakymppi, mikä ei onneksi häiritse pelinautintoa sen suuremmin. Kokeneiden pelaajien kanssa kestoa riittää yhden viikonlopun verran, mikä voi tuntua hieman lyhyeltä etenkin, jos kokemuksesta on nauttinut kovasti lopputekstien pyöriessä.