Star Ocean: The Last Hope

Alkuasetelmasta löytyvät kaikki perinteiset elementit. Teini-ikäiset huippuastronautit, check. Kokeellinen avaruusalus, check. Ylikarrikoidut hyvä/paha asetelmat, check. Japaniroolipelialus valmis lähtöön, kiinnittäkää turvavyönne, jos sellaiset istuimiinne on asennettu. Pikaisen hahmoesittelyn (mm. nahjusmainen pääsankari ja topakka mukana roikkuva tyttö) jälkeen ampaistaan iäisyyteen ja pidemmälle, avaruuden tähtimereen. Ja kuten niin kovin usein aikaisemminkin, jotain menee pieleen ja varsinainen seikkailu voi alkaa. Matkakohteina monen monituisia planeettoja lukuisine taisteluineen, epätoivoisia alkuasukkaita autettavaksi ja Suuri Paha piestäväksi. Hahmot keräävät kokemusta, parempia aseita sun muuta väkästettävää matkan varrella runsaita määriä. Omiakin kamppeita pääsee valmistamaan, kunhan reseptit on keksitty ja komponentit löydetty.

Juonenkuljetusta avustetaan liiaksi venytetyillä välinäytöksillä, joiden yhdentekevyysarvoa ei lisää englanninkielisen ääninäyttelyn ajoittainen amatöörimäisyys. Alkuperäistä japanilaista ääniraitaa ei valitettavasti ollut pelissä mukana. Erittäin hyvänä ja tervetulleena lisänä välinäytöksen ohittaminen antaa pelaajalle lyhyen, muutaman lauseen pituisen koosteen tapahtumista, jonka avulla pelaaja pysyy huonessa mukana. Iso plussa, ja toivottavasti vakio-ominaisuus tulevissa peleissä.

Suurin ja eittämättä onnistunein uudistus kankeisiin kaavoihin on Star Oceanin reaaliaikainen taistelu. Vuoropohjaisuus on muissakin japsiroolipeleissä jo väistymässä (esim. Tales of Vesperia), ja mikäs väistyessä kun tilalle saa tällaista! Vastustajan läimimisen lisäksi sijoittautumisella on iso osuus. Ökkömönkiäisen keskittyessä yhteen hahmoon toiset voivat rankaista sen selkärankaa verrattaen turvassa. Erikoisiskut lähtevät näppärästi, ja paria sekavaa kameran keikausta lukuun ottamatta hommassa on taktisen mättämisen hyvä maku. Eri hahmojen kykyjä ja esineitä käytetään pelin hetkeksi pysäyttävän valikon kautta, ja muuten mitä moninaisimpia vastustajia läiskitään maksimissaan neljän hengen voimin pelaajan kontrolloidessa yhtä kerrallaan. Muut hahmot toimivat tekoälyn toteuttaessa pelaajan antamia ohjeita.

Lisämausteena toimivat Blindside -hyökkäykset, joissa hyvä ajoitus tuottaa kamera-ajon ja lisävahinkoa vihollisen selustaan hyökätessä. Erikoisiskuja pystyy ketjuttamaan yhteen jopa toisten hahmojen kanssa. Eikä siinä vielä kaikki! Erilaisia taistelun aikaisia ehtoja toteuttamalla (voita vihollinen vain erikoishyökkäyksillä tai surmaa useampi vastustaja yhdellä iskulla) pelaaja voi kerätä Taistelulaudalle palikoita. Eri ehdoista saa erivärisiä palikoita, jotka yhdessä antavat vaikkapa kokemuspisteisiin plussaa tai taistelun jälkeistä parannusta. Homma toimii erittäin hienosti ja kannustaa vaihtelemaan pelityyliä. Pienenä miinuksena tallennuksesta jatkaessa lauta tyhjenee. Taistelu kokonaisuutena toimii erinomaisesti, ja tusinanahinat päättyvät pikaisesti vuoropohjaisiin serkkuihinsa verrattuna. Ainoa miinus on kähinöiden melkoinen määrä. Huonommalla taistelumekaniikalla asiasta olisi tullut pitkä miinus, mutta Star Oceanissa homma on juuri ja juuri siedettävyyden rajoilla.

Ulkoisesti The Last Hope on komeaa niin silmille kuin korvillekin. Eri planeetat ovat täysin toisistaan poikkeavia, ja sisältävät monenlaisia mielikuvituksellisia olentoja piestäväksi. Animaatio seikkailukartalla on hieman kulmikasta, mutta taistelussa hahmot pomppivat ja kirmaavat tyylikkään yliampuvasti. Erikoisliikkeet ovat myös näyttäviä, ja reaaliaikaiseen taisteluun sopivan lyhytkestoisia. Seitsemän planeettaa pomon niskaan heittäviä megaliikkeitä ei Last Hopessa nähdä, ja hyvä niin. Ensimmäisellä kerralla vaikutuksen tekevät kymmeniä sekunteja kestävät liikkeet ärsyttivät minua suunnattomasti vanhan koulukunnan japsiroolipeleissä. Vaihtuvan miljöön tunnelmaa ylläpitää ajoittain lievään pateettisuuteen taipuva mahtipontinen, mutta kaiken kaikkiaan erittäin laadukas ääniraita. Orkesterin pauhu toimiikin parhaiten isoissa kohtauksissa, kuten lukuisissa pomotaisteluissa.

Paluu idän roolipeliperinteisiin oli minulle mieluinen yllätys. Uusittu taistelu voitti puolelleen, eivätkä ylipitkät dialogit tai muu perinnehöttö käynyt ylitsepääsemättömäksi. Valinnanvapauteen tottunut länsiropeltajakin siis heltyi, ainakin hieman. Tarinankerronnalle annetaan kyllä tilaa, sääli vain että sekä juoni että hahmot tuovat mieleen teinidraaman eivätkä HBO:n laatusarjoja. Yhtä kaikki, uusi kokemus oli positiivinen. Genren fanit voivat lisätä kokonaispisteisiin vielä yhden bonuspisteen.