Summum Aeterna viihdyttää hetken

Summum Aeternassa pelaaja hyppää ikuisella elämällä kirotun ylimielisen Pimeyden kuninkaan saappaisiin. Maailman suloista pimeyttä uhkaavat Valon kuningattaren katalat aikeet, joten Synkkyyden monarkin täytyy käydä tuumasta toimeen ja pelastaa valtakuntansa tältä kaamean kirkkaalta kohtalolta. Se tapahtuu tietysti mätkimällä hengiltä vihollisia niin paljon, että ranteita pakottaa. Peli on vuonna 2021 julkaistun Aeterna Noctisin esiosa ja sijoittuu saman maailman aiempaan ajanjaksoon. Päähenkilö oli pelattava hahmo jo Aeterna Noctisissa, joten sarjaa aiemmin pelanneille omahyväinen antisankari onkin jo nokkeline kommentteineen tuttu tyyppi.

Juoni on melko löyhä ja selkeästi sivuosassa, mutta toiminnan tähdittämää peliä piristää silti myös kekseliäs ja hauska dialogi. Pimeyden kunkku on hahmona viihdyttävä, sillä ylimielistä asennetta paikkaavat nopeat hoksottimet ja hyvä huumorintaju. Varsinkin pääjehun ja Kuoleman alati vaihtuvat keskeiset päänaukomiset ovat mieltäylentävää luettavaa. Moraalisesti päähahmo ei myöskään käyttäydy aivan pimeimmällä mahdollisella tavalla tittelistään huolimatta.

Pelin ulkoasu on kaunis ja kokonaisuus miellyttää sekä silmiä että korvia. Pelissä on useita eri kenttiä, joissa kaikissa on omat erilaiset taustansa ja tunnelmansa. Kauniit värit saavat tukea onnistuneelta äänimaailmalta ja musiikilta. Kokonaisuus on esteettisesti todella onnistunut.

Aeternassa ideana on luoda maailma (pelikerta) erilaisilla mystisillä siemenillä. Siemeniä on lukemattomia erilaisia ja niistä jokainen luo (hivenen) erilaisen pelikerran. Kun pelaaja kuolee, palaa hän takaisin Pimeyden ruhtinaan hallitsemaan kotikaupunkiin, jossa pelikerralta ansaittuja erilaisia resursseja voi sitten käyttää. Siellä voi parannella hahmoa, kehitellä aseita sekä vaihdella ja parannella varusteita. Myös seuraavaa pelikertaa pääsee säätelemään niin monella eri tavalla, että alkuun koko homma vaikuttaa sekavalta kuin suljettu osasto. Erilaisia kerättäviä resursseja on niin monta, etteivät sormet ja varpaat riitä niiden laskemiseen. Noin seitsemän ensimmäisen pelikerran jälkeen aukeaa lisäksi aina jotain uutta muokattavaa ja säädettävää, eikä resurssien rooleja selitetä lainkaan. Tämä aiheuttaa alkuun melkoista turhautumista. Sekavaa pakkaa sekoittavat vielä kaiken maailman tarot-kortit ja sopimukset jumalten kanssa ja kun sitten selviää, että siemeniä voi löytämisen lisäksi vielä muokata ja yhdistää, on soppa hämmennetty jo melkoiseksi sekamelskaksi.

Siemenien ominaisuudet ja aktiiviset tarot-kortit siis määrittävät pelin vaikeustason, pelattavan maailman ominaisuudet asettaen pelaajalle etuja tai haasteita määrittäen myös kuinka paljon resursseja pelikerralta jää kouraan. Muokkausmahdollisuuksien rajattomuus vaikuttaa alkuun lupaavalta ja antaa vaikutelman siitä, että pelissä riittää erilaista pelattavaa vielä tuleville polvillekin. Valitettavasti kuitenkin suurin osa kaikista säätömahdollisuuksista liittyvät hahmon kehittelyn sijaan nimenomaan maailmojen ominaisuuksien muokkaamiseen siementen kautta. Näistä muutoksista valtaosa jää pelin kulun kannalta lopulta melko merkityksettömäksi. Suuri osa muutoksista ja siemenillä kikkailuista on suoraan sanottuna turhaa, ja sekavasta säätämisestä olisi voinut huoletta karsia paljonkin pois.

Toiminta on pelin selkeä pääosa ja onkin alkuun vallan viihdyttävää puuhaa. Taistelumekaniikka on yksinkertainen ja suoraviivainen, mutta sen nopea tempo ja sulavuus tekee siitä kuitenkin kohtalaisen koukuttavaa. Käytössä on kolme erilaista asetyyppiä, joista jokaisesta on sitten pelin aikana mahdollista löytää ja kehittää useita eri variaatioita omine ominaisuuksineen. Miekka, viikate ja pistoolit tarjoavat siis kolme erilaista pelityyliä, mutta valitettavasti vain yksi ase voi olla kerralla käytössä. Jokaisella aseella on päähyökkäyksen lisäksi erikoishyökkäys, mutta sen rooli jää lopulta melko pieneksi. Matkan varrelta löytyy huoneita, joista voi ostella aseisiin erilaisia ominaisuuksia jalokivien muodossa. Niillä on oleellinen merkitys taistelun
kulkuun.

Muuten taistelu ja loikkiminen koostuvat tuplahypystä ja nopeasta väistöstä, jota pystyy käyttämään melko tiheään tahtiin. Harjoittelua ei juuri vaadita, sillä yksinkertainen mätkintämekaniikka on nopeasti omaksuttu. Erilaisilla vihollisilla on omanlaisensa hyökkäyskuviot, jotka tarjoavat jonkin verran vaihtelua. Vihujen määrä on valitettavan pieni ja yhdistettynä turhankin yksinkertaiseen mättämiseen on lopputuloksena lyhytikäinen hupi. Varsinkin kun aseet kärsivät todella pahasta epätasapainosta ja miekka on niin selkeästi paras ase, ettei muiden käyttäminen ole edes vaihtelun vuoksi houkutteleva ajatus. Myös aseiden ja jalokivien runsaat mahdollisuudet eri ominaisuusyhdistelmille käyvät hivenen turhiksi tiettyjen ominaisuuksien ylivertaisuuden vuoksi.

Peli kärsii myös ajoittain raivostuttavistakin bugeista, kuten lentävien vihujen kyvystä lennellä seinien ja lattioiden sisälle ja näin välttää täysin pelaajan hyökkäykset. Näihin bugeihin kuuluu myös pistooleilla pelatessa automaattisen tähtäyksen surkea toteutus. Pyssyillä ei pysty siis itse tähtäämään lainkaan, vaan ammusten suunta on täysin tekoälyn harkinnan varassa ja tämän kerrassaan surkea suoritus tekee pistooleista vieläkin turhemman osan valikoimaa.

Kenties pelin onnistunein osa on pomotaistelut, joita valitettavasti on kuitenkin mukana vain kourallinen. Pomoilla on kaikilla omat perusvihuja huomattavasti monimutkaisemmat kuvionsa ja kaikki ovat keskenään reippaasti erilaisia, joten ne tarjoavat myös suurimman vaihtelun virkistyksen muuten yksitoikkoiseen mätkimiseen.

Kaikkiaan Summum Aeterna on ensivaikutelmalta lupaava roguelite, joka tarjoaakin alkuun vallan koukuttavaa viihdettä. Valitettavasti lopulta sen roolipelielementit ja muokkausmahdollisuudet ampuvat hieman ohi eivätkä tarjoa yksinkertaiselle toiminnalle tarpeeksi tukea, jotta kokonaisuus pysyisi mielekkäänä pitkään. Nopeatempoisista rogueliteistä nauttiville peli kuitenkin tarjoaa hetkeksi varsin kelvollista viihdykettä, ja 20 euron hintalappu antaa anteeksi ainakin osan lyhyestä eliniästä.