Super Mario Party

Ei Nintendon alustaa ilman Marion bileitä. Jo Nintendo 64 -ajoista Mario kavereineen on tasoloikkaseikkailuiden välissä rentoutunut nimikkolautapelinsä äärellä, konsolin erityisominaisuuksia hyödyntäviä minipelejä samalla pelaillen.

Super Mario Party hylkää viimeinkin yhdeksännessä ja kymmenennessä osassa pelilautamekaniikkana toimineen yhteisliikkumisen. Nyt hahmot kulkevat viimeinkin yksin, samalla tähtiä pelilaudalta keräillen ja kanssakilpailijoita suolaten. Itsenäinen liikkuminen tuntuu pitkästä aikaa todella mukavalta, eivätkä toisten pelaajien töppäilyt pilaa enää samalla myös omaa pelisuunnitelmaa.

Tiimipeli on mahdutettu mukaan myös, mutta hieman eri tavalla. Tiimipelissä hahmot kulkevat edelleen itsenäisesti pelilautaa pitkin, mutta toisen hahmon kanssa yhteistyössä. Tiimipeli painottaa peruspeliä enemmän strategiaa ja suunnitelmallisuutta, minkä vuoksi se onkin pelin selkeästi vahvin osa-alue. Toinen pelaaja voi keskittyä esimerkiksi kolikoiden ja esineiden keräilyyn, siinä missä toinen juoksee noppa vyön alla tähtiä kohden.

Kokonaan joukkueella etenemistä ei ole hylätty. Pelilaudoilta voi napata kyytiin apureita, jotka antavat pelaajalle oman erikoislaatuisen noppansa ja heittävät noppaa yhtä aikaa pelihahmon kanssa, täten antaen askelen tai pari lisää laudalla etenemiseen. Eri hahmojen nopat ovat tärkeä osa pelin taktiikkaa. Vaikka tuurilla on aina luonnollisesti oma osansa tapahtumiin, erilaisia noppia oikein käyttämällä tähtien keräilyä voi sumplia tarkemmin. Tällä tavoin myös jo alussa valitulla hahmolla on merkitystä. Esimerkiksi Wario-nopassa on kuudella sivulla pelkkiä kutosia, mutta kahdella sivulla kahden kolikon menetys. Prinsessat Rosalina ja Peach taas palkitsevat onnistuneen heiton isolla numerolla, mutta huonommalla tuurilla hahmo ei etene pelilaudalla metriäkään.

Asiaankuuluvasti peli sisältää toki muutakin bilesisältöä. Minipelejä voi pelata yksitellen tai parilla erilaisella tavalla kilpaillen. Vaihtoehtoisesti pelipoppoo voi myös hypätä laskemaan lautalla koskea alas, Outrunin tyyliin erilaisia polkuja matkalla valiten. Hämmentävimmästä päästä on omituinen rytmipeli, jossa Joy-coneja on heiluteltava muutaman erilaisen rytmihaasteen tahdissa. Rytmiosiossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta erilaisia muunnelmia on vain kourallinen ja yleisesti ottaen Joy-conien tahdissa vatkaus tuntuu kuuluvan aivan eri peliin.

Nintendo on mainostanut pelistä löytyvän bileiden ohella myös yksinpelin, mutta suurta panostusta ei kuitenkaan kannata odotella. Yksinpeli on yhtä kuin kaikkien pelimuotojen läpikahlaamista timanttien perässä tietokoneita vastaan ja siinä se. Timantit ovat saavutettavissa myös moninpelaamalla, joten yksinpeli on mukana lähinnä nimellisesti. Eipä sillä, peli on kyllä ihan hauskaa pelattavaa yksinkin, mutta bilepelaaminen on siitä huolimatta paketin pihvi.

Myös nettipeli on sisällytetty pakettiin, tavallaan. Lautapelejä ei netissä pelata, verkon yli voi nimittäin haastaa pelaajia ainoastaan minipelimaratonin parissa. Valinta on toisaalta ymmärrettävä, mutta toisaalta hieman hölmö. Toki lautapeleissä aikaa kuluu kerta toisensa jälkeen toista tuntia, mutta silti olisin mieluummin haastanut nopanheittoon satunnaisen verkkopelaajan kuin tietokoneen.

Eniten kiukkua Super Mario Partyn kohdalla jo ennen pelin julkaisua ovat aiheuttaneet koko paketin hyödyntämiseen tarvittavat kaksi konsolia. Toden totta, mukana on muutama hassu minipeli, joita voi pelata kahden Switchin ruutuja hyödyntäen. Ainoastaan yksi minipeli vaatii kaksi konsolia. Ajatus konsolin viemisestä kaverin luokse illanistujaisia varten on kieltämättä hauska ja koska mitään oleellista pelistä ei menetä vain yhdellä konsolilla pelaten, ei asiasta kannata sen kummemmin kimmastua.

Tätäkin enemmän äänekkäitä vastalauseita on herättänyt tiukasti rajattu ohjainpolitiikka. Peliä voi pelata ainoastaan Joy-coneilla ja silloinkin ruudusta irrotettuna. Lentomatkojen huviksi Super Mario Partystä ei siis ole. Peliä pelattuaan asian kuitenkin ymmärtää paremmin. Todella moni minipeli vaatii Joy-conien erityisominaisuuksia, kuten HD Rumblea. Perinteisiä ohjausmetodeja hyödyntäviä minipelejä paketissa on noin puolet, loput ovat enemmän tai vähemmän liikeohjausta ja värinää vaativia. Ehkä huiskimisminipelit olisi voinut pitää lukittuina, jos peliin ilmaantuu Pro Controller, mutta todella paljon pelistä olisi pitänyt jättää silti pois. Myös pelilaudoilla on nimittäin omat HD Rumblea hyödyntävät mikropelinsä.

Poisjättämiset olisivat myös olleet todella ikäviä, sillä pelilaudat ja minipelit ovat erinomaisia. Minipelit vaihtelevat WarioWare-henkisistä nopeista mikropeleistä enemmän taktiikkaa ja tarkkaavaisuutta vaativiin, sekä tietenkin hupaisiin taisteluihin vaihtelevalla areenalla. Eniten äänekästä hupia irtosi paparazzi-minipelistä, jossa hahmot yrittävät päästä valokuvassa etummaiseksi muksimalla kilpakumppaneita pois linssin edestä.

Pelilautoja on yhteensä kahdeksan, neljä peruslautapeliä varten ja neljä tiimipeliä varten. Jokaisella laudalla on omat jipponsa, joiden opetteleminen on tärkeä osa voittamista. Laudat myös korostavat erilaisilla nopilla pelaamisen tärkeyttä, sillä aina avain voittoon ei ole vain suurimman noppaluvun heittäminen. Vaihtelevia tapahtumia piisaa ja peli pysyy aina alusta loppuun jännittävänä ja mielekkäänä. Pelilaudat ja minipelit ovat myös varsin kauniita katsella.

Super Mario Party ei tee mitään varsinaista uutta. Sen sijaan se sisältää roppakaupalla aiemmin hyväksi havaittuja ideoita ja hioo ne toistaiseksi huippuunsa. Vaikka nettipeliä olisi voinut laajentaa lautapelinkin puolelle ja yksinpeliin keksiä jotain omaa, näin hauskaa Marion bileissä ei ole hetkeen ollut. Ylimääräiseen Joy-con-pariin kannattaa vain varata rahaa, sillä enemmän väkeä tietää aina myös enemmän hupia. Syysiltojen hupina Super Mario Party on oikeinkin omiaan.