Videopelien tapa kertoa tarinoita on ottanut viime vuosina suuria harppauksia eteenpäin. Pääasiassa tämä on sellaisten pelien ansiota, jotka eivät muilla tavoilla haasta oman alansa huippuja. Tällaisia pelejä voisi ehkä paremmin nimittää interaktiivisiksi kerronnallisiksi kokemuksiksi, tai ehkä vain kotoisemmin kävelysimulaattoreiksi.
The Fullbright Company teki itsensä tunnetuksi Gone Homella. Tacomassa he haluavat syventyä sellaisiin teemoihin kuin tekoäly, työntekijöiden oikeudet ja ihmissuhteet. Myös selviytyminen stressin ja paineen alla on esillä. Juuri näistä syistä tapahtumapaikaksi on valittu avaruusasema.
Pelaaja Amy saapuu Tacoma-nimiselle avaruusasemalle. Miehistö on jo poistunut kohdattuaan jonkinlaisen vakavan ongelman. Tämän pulman laadusta Amy ei ole tietoinen saapuessaan. Miehistön kohtalo ei ole tiedossa, mutta tehtävänä on noutaa tekoälydataa asemalta. Tietoa imuroidessaan pitkin asemaa tulee vastaan myös hologrammikohtauksia miehistön toimista. Näitä seuratessa kuullaan joskus useita keskusteluja, ja miehistön jäsenten tietoihinkin pääsee halutessaan käsiksi. Tavaroiden kanssa ollaan vuorovaikutuksessa ja kissoja löydetään, mutta pääasiassa pelaaminen on hyvin suoraviivaista, sillä kaiken keskiössä on tarinankerronta.
Tarina muodostuu avaruusasemalla kävellessä, kohtauksia katsellessa, tavaroita keräillessä ja ympärilleen katsoessa. Tämä saattaa kuulostaa pirstaleiselta, mutta ydintarina on itse asiassa hyvin tiivis ja onnistuneesti kerrottu. Eteen aukeavat tapahtumat ovat sattuneet muutama päivä ennen Amyn asemalle saapumista. Kaikki etenee hyvin, mutta lopulta nähty jättää pelaajalle hieman ulkopuolisuuden tunnun. Ratkaisu on selvästi tietoinen.
Loppua kohti nähdään muutama juonenkäänne, ja lopulta peli saavuttaa tavoitteensa saada pelaaja ajattelemaan. Itse pelaaminen kestää muutaman tunnin, mutta nähtyä prosessoi mielessään selvästi kauemmin. Parasta Tacomassa on se tapa, jolla avaruusalus ympäristöineen ja hitaasti syvenevine henkilöhahmoineen on rakennettu.
Ulkonäön puolesta Tacoma on pätevää työtä. Värikoodattuja hologrammeja on helppo seurata, ja muutenkin visuaalista karkkia on tarjolla. Ääninäyttely on sekin onnistunutta: juuri tämä on se keino, jolla hologrammit tuntuvat heräävän eloon avaruusaseman uumenissa.
Eräs käsitellyistä teemoista on iso veli valvoo -ajatus. Miehistön jäseniä seurataan ja valvotaan jatkuvasti, ja he ovat selvästi hyväksyneet tämän. Pelatessa tuntee tunkeutuvansa toisten yksityiselämään, kun pääsee lukemaan sähköposteja, tonkimaan tavaroita ja kuuntelemaan käytyjä keskusteluja. Tämä tunkeutujana oleminen yhdistettynä yleiseen ulkopuolisuuden tuntuun tekee vahinkoa immersiolle.
Tacoma on ajatuksia herättävä peli, joka ei ehkä ole Gone Homen ja What Remains of Edith Finchin veroinen. Tacoma on silti kokemisen arvoinen peli.