Tales of the Shire on täysin odotettu matka

Syyskuussa on saatu pelialalla paljon ikäviä uutisia: on se sitten lisää irtisanomisia, isojen peliprojektien kuoppaamista, erikoisia laitejulkistuksia ja ehkä se kaikkein ikävin oli se, että Wētā Workshop ei enää pääsekään tavoitteeseensa julkaista vuoden 2024 aikana hurmaava The Lord of the Ringsin elämäsimulaatiopeli Tales of the Shire. Olen vahvasti sitä mieltä, että pelinkehittäjille tulee antaa heidän tarvitsemansa aika laadukkaan tuotteen tekemiseksi. Silti ilmoitus lykkääntymisestä iski kuin örkin kypärä varpaaseen murskaten toiveeni rentouttavasta joululomasta käyskennellen Konnussa, ja vain yksinkertaista hobitin elämää eläessä. Kun sitten tuli mahdollisuus sukeltaa ennakkoon Tales of the Shiren pariin, tartuin tilaisuuteen kuin nälkäinen uruk-hai kuullessaan lihan olevan taas ruokalistalla.

Menneellä viikolla olen tehnyt hyvin vähän. Tarkoituksella, sanoisin. Se, minkä huomasin välittömästi jo 20 minuutin Tales of the Shiren pelaamisen jälkeen, kuten oli laita myös Summer Game Festin aikana, oli se, että pelin keskiössä on yksinkertaisen ja täysin kunniallisen odottamattoman hobitin elämän eläminen Konnun pelloilla. Wētā Workshop on tavoittanut Konnun elämän ytimen, ja kyllä, se tarkoittaa hidasta tempoa, vähäistä jännitystä, minimaalista mekaanista monipuolisuutta, ilman minkäänlaista vaaraa, mutta samalla niin paljon vetovoimaa, että sen voisi pullottaa, ja sammuttaa Mordorin armeijan janon.

Saanen maalata eteen kuvan. Aluksi suunnitellaan se oma hobitti. Kyseessä on varsin tavanomainen hahmonluontimekaniikka, jossa vaihdetaan eri sukupuolten, ruumiinkokojen, hiustyylien, hiusvärien, kasvonpiirteiden ja perusvaatteiden kesken. Ja sitten annetaan omalle hahmolle nimi. Tales of the Shire tarjoaa paljon vaihtoehtoja pyörövalikossa, jos ei halua itse antaa omalle hobitilleen nimeä. Kokeilin tätä, ja omani nimeksi tuli Bingo Diggle. Sitten maailmaan uuden hobitin esittelee eräs vaeltava velho harmaissaan ennen kuin pelaaja huomaa olevansa osa pientä yhteisöä Virranvarressa, ja sitten paikallinen antaa kierroksen alueella, ja lopulta päädytään ränsistyneelle ovelle, jonka hobitti on perinyt rapistuneen talon ohella.

Tales of the Shire laittaa sitten tekemään suoraviivaisia ja yksinkertaisia tehtäviä, jotta pelaaja löytää paikkansa maailmassa. Nämä vaihtelevat aina kasvienhoidon alkeista ja viljan hoitamisesta aina raaka-aineiden keräämiseen ja ruoanlaitossa työkalujen käyttämiseen. Sosiaalinen ulottuvuus on pelissä tärkeä. Pelaaja tutustuu lukuisiin paikallisiin, ja jotkut on kutsuttava luokseen aterialle, joka pelaajan on valmistettava. Ja toivottavasti kokkaus tehdään vieraan mielihalujen mukaan. Pelaaminen ei ole kovinkaan monimutkaista, sillä paikallisiin tutustuttaessa tehdään muistiinpanoja ravintovaatimuksista ja opitaan ihan reseptejäkin, jotta pääsee sitten käyttämään tietoa omassa kokkailussaan. Ruoanvalmistus on hyvin yksinkertaista, jopa siinä määrin, että kysymys on lähinnä suutuntuman ja kypsyysasteen määrittämisestä vieraalle sopivaksi. Käytössä on Cooking Maman kaltainen pelattavuus, jossa ei juurikaan ole syvyyttä.

Seikkailun alussa ei juurikaan tule pohtineeksi Tales of the Shiren monimutkaisuutta, sillä hurmaava tunnelma vie mukanaan Wētā Workshopin luomuksessa. Kuitenkin mitä kauemmin pelin parissa aikaansa viettää, sitä enemmän huomaa, miten yksinkertaista kaikki onkaan, ja se saattaa olla pelin suurin ongelma. On sanottava, että tehtäväsuunnittelu on vain huonoa. Pelaaja kulkee ympäri Virranvartta puhumassa paikallisille ja tekemässä tehtäviä, jotka ovat hyvinkin yksiulotteisia ja yksinkertaisia tavaroiden noutokeikkoja. Aika kuluu tekemällä ei oikein mitään muuta kuin odottamalla auringonlaskua, jotta pääsee nukkumaan ja edistämään edes vähän niiden viljelyksien kasvamista ja seuraamaan nopeasti etenevien vuodenaikojen vaihtumista. Pelaaja omaksuu eläkeläisen ajattelumallin, järjestelee huonekaluja, kuluttaen tunteja järven rannalla kalastaen taimenia tai sitten kulkemalla pelin maailmassa saattamalla päivän loppuun oluella The Green Dragonissa. Pelin maailma on varsin jäykkä ja rajattu, ja sen huomaa ympäriinsä kävellessä, ja vaikka olin toivonut Tales of the Shiren olevan enemmänkin Keski-Maan Animal Crossing, ominainen mekaaninen ohuus ja monimutkaisuuden puuttuminen merkitsevät sitä, että nämä kaksi peliä eivät mahdu samaan ajatusmaailmaan.

Mutta vaikka näin onkin, olen silti sitä mieltä, että Wētā Workshop on onnistunut työssään hienosti. Hobitit ovat yksinkertaisia ja tylsiä olioita, jotka elävät vaatimatonta ja tasaista elämää, ja juuri siksi sitä pelinkehittäjä on tarjonnut: hobittisimulaatio on sitä itseään. Tales of the Shire on peli, jossa ei periaatteessa tehdä mitään tuntien kuluessakaan, eikä siitä tule pelaajalle seurauksia. Moinen saattaa kuulostaa karmealta suunnitteluratkaisulta - ja sitä se varmaan olisikin melkein missä tahansa muussa projektissa - mutta nyt... se jostain syystä toimii.

Tales of the Shire ei haasta, pidä varpaillaan, turhauta, hämmennä, ihmetytä, yllätä tai jännitä, mutta se jättää suuren virneen kasvoille, kun pääsee samoilemaan vehreillä ja värikkäillä kummuilla Konnussa ottaen sisään siemauksin elämää ilman huolia, jotka ovat toki turhan tuttuja kaikille. On siis otettava asia niin kuin se on. Minä olen täysin tyytyväinen elämään ilman seurauksia, ja murjotan Reppulien arvaamattomuudelle heidän suunnatessa seikkailuihin. Kuka kaipaa vaaroja, kun voi astella perunavarpain hyvin silitetyn nenäliinan kanssa?