Tempest Rising klikkailee menneen ja nykyisyyden välillä

Tempest Rising ei häpeile nostalgiaan panostavaa otettaan. Jos Command & Conquer ja Westwood Studios ovat kuuluneet vakiosanastoosi, olet vankasti kohdeyleisössä. Se on erittäin nopeatempoinen ja anteeksiantamaton, ja monipuolinen yksikkövalikoima vaatii totuttautumista niin hyökkäys- kuin puolustuspäässäkin.

Pelin juoni on täsmälleen esikuviensa tasoista pöljää kahden sarjakuvaosapuolen sapelinkalistelua - tällä kertaa Tempest-nimisen megaraaka-aineen hallinnasta. Legendaariset videoidut välinäytökset on valitettavasti korvattu animaatioilla, jotka eivät aivan välitä sitä samaa 90-luvun henkeä kuin Command & Conquer tai Red Alert. Reilusti vaan syvään päätyyn kun nostalgialla on lähdetty ratsastamaan! Osapuolina ovat tällä kertaa GDF ja Dynasty, jotka edustavat koomisen kliseisesti hyviksiä ja pahiksia. Molempien laite- ja varustevalikoimat ovat täysin omanlaisensa, vaikka tiettyjä perusyksiköitä kiväärimiehistä tankkeihin toki löytyy. GDF perustaa toimintansa enemmän informaatiosodankäyntiin ja edistyneeseen teknologiaan Dynastyn luottaessa tulivoimaan ja varsin eksoottisiin yksiköihin. Valikoimasta löytyy niin droonioperaattoria, sähköraidetykkiä, vihollisen yli rullaavaa kuolemanpalloa ja kaikenlaista muuta. Molempien kampanjat ovat pelattavissa heti alusta lähtien.

Tempest Rising on kampanjan alkupuolella ristiriitainen kokemus. Ensimmäisessä kentässä pelaajaa talutetaan kädestä kohta kohdalta klikkaamaan vihollista ja liikkumaan kenttä läpi. Mutta ainakin Dynastylla vain muutama kenttä myöhemmin heitetään sellainen luu kurkkuun, että oksat pois. Uusia pelitermejä esitellään vauhdilla samalla kun vanha tuhoutunut tukikohta pitäisi korjata kahdessa minuutissa. Tämän jälkeen viholliset aloittavat 20 minuuttia kestävän loputtoman iskujen sarjan useista eri suunnista ilmajoukkoja myöten. Pelaajan pitäisi ehtiä myös tukikohdan ulkopuolelle erilaisia sivutehtäviä suorittamaan. Normaalilla vaikeustasolla tämä tuntui aivan totaaliselta aistiyliannostukselta. Koska edes yksinpeliä ei voi pysäyttää tekstien lukemista, yksikköihin tutustumista tai käyttöliittymän hahmottamista varten, lopputulos jättää todella pahan maun suuhun. Toiset kentät eivät ole läheskään yhtä kaoottisen kamalia, mutta toivottavasti kehittäjien lupaamat vaikeustason viilaukset ehtivät julkaisuversioon mukaan.

Korkeaoktaaniselle reaaliaikastrategialle harmillisesti Tempest Risingin käyttöliittymä ei ole parhaasta päästä. Sitä vaivaa monista muista peleistä tuttu tarpeeton tyylittely selkeyden kustannuksella, jossa esimerkiksi yksiväriset ikonit muistuttavat suotta toisiaan. Ulkoasu muuten on sen sijaan oikein pätevä. Eri yksiköt erottuvat hyvin toisistaan (muutamia rakennuksia lukuun ottamatta), ja kun taistelu käynnistyy, se todellakin näkyy ja tuntuu. Erinomainen runttaava metallimusiikki täydentää kokonaisuutta hienosti.

Tempest Risingin arvioversio on vielä hivenen epätasainen, mutta äärimmäisen lupaava. Sen luut ovat kunnossa, mutta viimeinen silaus pelin käyttäjäystävällisyyteen ja sujuvuuteen nostaisi numeroa enemmänkin. Yksinpelin pitäisi olla se opetteluvaihe, joka perusvaikeustasollaan esittelee pelin kaikki hienoudet pelaajan ehdoilla. Kovaa haastetta kaipaavat voivat toki rullata haastavuuden kattoon jo kättelyssä, mutta meille muille sen tulisi tarjota hyvät eväät moninpeliä tai reipasta riehuntasessiota varten. Moninpeliä ei arviota varten saatu testattua, mutta niin sanotut Skirmish-pelit tietokonetta vastaan onnistuivat ongelmitta.