The Darkness II

Jackie Estacado, ykkösosan protagonisti, on taas liemessä. Juuri kun tuore Franchettin mafiaperheen don sai asioitaan järjestykseen, sankariamme joutuu kilpailevan rikollispoppoon sekä mystisen Victor Valenten tähtäimeen. Kaiken lisäksi kuollut tyttöystävä Jenny piinaa miekkosta unissaankin. Tähän astetta kovempaan kaamosmasennukseen tarvitaan kovat lääkkeet; valokorvanapit eivät enää riitä. Ahdingosta selviytyäkseen Jackien on päästettävä pimeyden demonin lonkerot valloilleen.

Darkness II venyttelee muusikko Pattonin äänialan rajoja edeltäjänsä tavoin. Pelaajat pääsevät nauttimaan pirullisesta mongerruksesta ja selkäpiitä hyytävistä letkautuksista, jollaisia käsikirjoittaja Paul Wilkins viljelee runsaasti. Päähenkilö Jackie vastaa pidemmistä jorinoista, jotka lipsuvat vähän yliyrittämisen puolelle. Osasyy tunnelman latistumiseen saattaa olla don Estacadon ääninäyttelijän vaihtuminen sitten ykkösosan. Tuore mies Brian Bloom ei vakuuta samalla tavalla kuin roolissaan Varric-kääpiönä Dragon Age 2:ssa, eikä hän kuulosta lainkaan samalta kuin vuoden 2007 Jackie.

Darkness-demoni on oppinut uusia temppuja sitten viime näkemän. Uusien ja vanhojen kykyjen ympärille on rakennettu kokonainen hahmonkehityssysteemi kokemuspisteineen. Hullunkuriset ja humoristiset pikkumonsterit ovat saaneet jättäytyä sivummalle sen tieltä. Lonkerovoimilla voi muun muassa lävistää ja viskoa esineitä, napata auton oven suojakilveksi tai kutsua herhiläisparven vihollisen niskaan. Valon ja varjon merkitys on kakkososassa korostunut, sillä loisteputkien hohteessa demonivoimia alkaa ujostuttaa ja lonkerot käpertyvät sisään. Tällöin Jackie on kuin kuka tahansa kuolevainen. Loppupään kentissä lamppuja saa paukutella ihan Sam Fisherin veroisella pieteetillä, mikäli mielii pärjätä isompia yrmyjoukkoja vastaan. Vastaavasti varjojen syleilyssä Estacadosta tulee yhden miehen armeija, joka viskoo mustia aukkoja ja popsii kuolleiden sydämiä.

Kokeiluversiota pelanneet ovatkin jo päässeet näkemään, miltä tuntuu, kun pelin alkuhetkillä italialaisen ravintolan asiakkaat räiskitään spagetiksi mafiaiskussa. Tyylitelty, lähes cel-shading-tekniikkaa muistuttava grafiikka antaa veripaltulle erikoisen kontrastin: se joko kolahtaa tai sitten ei ollenkaan. Darkness II käynnistyy ronskilla otteella, eikä toimintakohtauksissa jalkaa nosteta kaasulta. Suvantovaiheissakin joko vuodetaan verta, vuodatetaan verta tai muistellaan veren vuodattamista.

Harmittavasti paukuttelu itsessään ei yllä lähellekään kilpailevien räiskintäpelien tasoa. Tähtääminen tuntuu kankealta: normaaliherkkyydellä ristikko hakee kohteitaan tahmeasti ja pienellä viiveellä reagoiden. Asetusten rukkaaminen ei tuonut asiaan suurta helpotusta, vaan tuntui vaikuttavan vain tähtäimen kiihtyvyyteen. Niinpä Call of Duty -sarjoistakin tuttuun "automaattitähtäykseen" joutuu tukeutumaan liiaksi.

Ekan Darknessin kohdalla Akilleen kantapää oli moninpeli. Samaan miekkaan uhkaa kakkososakin hukkua, sillä verkkopelipassin takana on pelkkä päälle liimatun oloinen nelinpelitila. Vastustajien niputtaminen typistyy tuliaseisiin ja yhteen erikoisvoimaan, kun Estacadolla niitä on kokonainen arsenaali. Lisäksi yhteistyömoodista puuttuu itse yhteistyö, sillä pelisuunnittelu kokonaisuudessaan ei tue tiimipohjaisen räiskinnän peruselementtejä. Niinpä pääasiallinen pelisisältö on raavittava edeltäjäänsä lyhyemmästä, alta kahdeksan tunnin, yksinpelistä, joka kertaläpäisyn jälkeen ei jaksa koukuttaa muita kuin sarjakuvagoresta syttyviä.