Kuluvan konsolisukupolven aikana on noussut uudenlainen pelien lajityyppi: game as a service. Tämä "pelit palveluna" tarkoittaa sitä, ettei peli yritäkään olla lopullisesti valmis julkaisussaan. Alussa pelaajille tarjotaan alusta, jota sitten ajan kuluessa päivitetään ja monipuolistetaan. Game as a service -ajatteluun on tavannut kuulua vaatimus jatkuvasta verkkoyhteydestä, vahva sosiaalinen elementti kavereiden kanssa pelaamisesta ja tietenkin runsaasti erilaisia mikromaksuja ja lisäosia. Tunnettuja game as a service -pelejä ovat Destiny, Anthem, Fallout 76 ja The Division.
Ikävänä riippakivenä lajityypille on osoittautunut se, että pelit saatetaan julkaistaan suoranaisina raakileina, joita sitten päivitetään kuntoon julkaisua seuraavien kuukausien ja vuosien aikana. Kuluttajille pitäisi siis antaa heti julkaisussaan viimeistelty peli täynnä mielekästä tekemistä, joka on samalla toimiva pohja tulevaisuuden päivityksille ja laajennuksille. Ensimmäinen The Division vuonna 2016 pääsi jo melko lähelle tätä tavoitetta, mutta nyt jatko-osa The Division 2 viimein saavuttaa maalinsa. Ja tekee sen heti julkaisupäivänään, eikä vasta joskus kuukausien ja vuosien kuluttua.
Ytimeltään The Division 2 on kolmannen persoonan räiskintä, joka vastineeksi jatkuvasta verkkoyhteydestä tarjoaa runsaasti tekemistä niin yksin kuin muidenkin kanssa. Seurassa pelaamiseen rohkaistaan monin tavoin, ja pelkkä satunnainenkin seura tekee maailmassa samoilemisesta miellyttävämpää. Tutussa kaveriporukassa The Division 2 on tietenkin parhaimmillaan. Yhdessä tekemisen ohella toinen tukipilari on jatkuva uusien aseiden ja varusteiden virta, jolla omaa hahmoa kehitetään alati paremmaksi. Kaiken tämän seurauksena se varsinainen tarina jää pahasti taka-alalle, joten tarinavetoista kokemusta etsivien on syytä suunnata huomionsa muualle. Mikäli The Division 2:n ydinpelattavuus ja jatkuva tavaroiden kanssa puljaaminen kiinnostavat, on luvassa vähintään 30-40 tunniksi mielekästä tekemistä. Ja sen jälkeen alkaa se kuuluisa endgame, eli maksimitason saavuttamisen jälkeinen pelaaminen.
The Division 2 jatkaa seitsemän kuukautta ensimmäisen pelin tapahtumien jälkeen. Tappavan pandemian jälkiseurauksena Yhdysvaltain keskushallinto on romahtanut, ja erilaiset aseelliset ryhmittymät taistelevat vallasta. Pelaaja on kaatuneen hallinnon puolesta taistelevan The Divisionin agentti, jonka tehtävänä on ottaa valta takaisin keskushallinnolle kortteli ja patruuna kerrallaan. Mukana on joukko henkilöhahmoja erilaisine motiiveineen, mutta tästä ei kannata sen ihmeemmin välittää. On silti nostettava hattua, että näinkin yksinkertaisen tarinan pohjalle on selvästi yritetty rakentaa mielekästä tarinaa. Pelkän juonen läpipelaamiseen saa kulumaan aikaa jo aiemmin mainitut 30-40 tuntia. Näin ollen The Division 2 on kannattava hankinta, vaikka pelaamisen lopettaisi tarinan läpäisyn jälkeen.
Meininki alkaa oman äänettömän agentin luomisella. Erilaisia vaihtoehtoja ei kummoisesti ole, mutta onneksi ainakin hahmonsa arpia, hiustyyliä ja vaatetusta pääsee jälkeenpäin muokkaamaan. Oma agentti on siis tyystin tyhjä taulu vailla omaa persoonaa. Tai ehkä tarkoitus onkin se, että pelaaja itse mielessään rakentaa hahmolleen persoonan edessä olevien kymmenien ja satojen pelituntien aikana.
Maailmanlopun jälkeisessä Washington D.C.:ssä liikkuminen noudattaa tuttuja avoimen maailman pelin periaatteita. Kartalta valitaan piste, johon haluaa suunnata, ja matkan varrella vastaan tulee yhtä ja toista tapahtumaa. Erilaisia tukikohtia avataan ja päivitetään, jotka toimivat samalla pikamatkustuspaikkoina nopeita siirtymiä varten. Varsinaiset tulitaistelut pakottavat hyvin nopeasti hyödyntämään suojia, ja liikkumaan rivakasti suojasta suojaan aukealla haahuilun sijasta. Tulitaisteluiden ohella viskellään kranaatteja ja käytetään erikoiskykyjä, joita on kaikkiaan kahdeksan. Omiksi suosikeikseni valikoituivat mukana lentelevä Drone ja Seeker Mine, joka rullailee maassa vihollisten jalkoihin häijysti räjähtäen. Oman hahmon ohjaus toimii loistavasti ja syytä onkin, sillä kankeat kontrollit tappaisivat peli-ilon varsin nopeasti.
Vihollisten tekoälyä on selvästi parannettu verrattuna ensimmäiseen The Divisioniin, ja kavereiden kanssa pelatessa kannattaa hieman jakaa ampumasektoreita. Tämä siksi, että vihuilla on paha tapa koukata oman joukon kylkeen ja selkään. Tällöin ketjun päissä olevilla pelaajilla on keskeinen tehtävä estää moiset aikeet. Joskus taistelu alkaa oman joukon joutuessa piiritetyksi, jolloin on ryhdyttävä siilipuolustukseen, tai murtauduttava ulos saartorenkaasta mitä pikimmin. Joka tapauksessa taistelut ovat lähes aina mielenkiintoisia, ja pakottavat ajattelemaan pelkän monotonisen ampumisen sijasta.
Tehtäviä suorittaessa tai ihan vain maastossa käyskennellessä saa haltuunsa koko ajan uutta tavaraa, joten peli tarjoaa jatkuvasti jotain uutta kokeiltavaksi. Hyvin nopeasti joukosta valikoituvat ne omat suosikkiasetyypit. Oman kaveriporukan kesken kannattaakin keskustella, kuka käyttää millaista asetta, ja sen kanssa millaisia erikoiskykyjä. Prosessi johtaa siihen, että valikoissa tulee vietettyä paljon aikaa. Yleinen sääntö tuntuu olevan, että jokaisen tehtävän jälkeen seuraavat 5-10 minuuttia kuluvat mukaan tarttuneiden tavaroiden perkaamiseen ja tuunaamiseen. Alkuperäiseen The Divisioniin verrattuna jatko-osan valikoiden käyttämistä on helpotettu, mutta edelleenkin niissä on paljon ihmettelemistä. Siksi kannattaa antaa itselleen anteeksi, jos tai kun valikoiden tehokkaan käytön oppimisessa kuluu helposti ainakin se viisi ensimmäistä pelituntia. Asetuksista pelinäkymäänsä pääsee vielä muokkaamaankin monin eri tavoin. Näin ollen suosittelen lämpimästi valikkopuljaamiseen perehtymistä, koska sen avulla oman pelikokemuksensa voi sorvata hyvin pitkälti mieleisekseen.
The Division 2 toimii yksinkin pelattuna, kuten jo mainitsin. Silti suosittelen ainakin päätehtäviä suorittaessa kutsumaan mukaan edes satunnaista seuraa, joka onkin tehty erittäin helpoksi. Ainakin näin välittömästi julkaisun jälkeen peliseuraa löytää muutamassa sekunnissa. Sosiaaliseen kokemukseen rohkaistaan myös erityisellä klaaniosiolla. Kuka tahansa voi perustaa oman klaanin, ja kun saman lipun alla on neljä jäsentä, aukeavat erityiset klaanihaasteet. Kyse on lähinnä satunnaisten tavaralaatikoiden ja kosmeettisen tavaran keräämisestä, mutta juuri sehän on The Division 2:n ydin. Klaaniin kuuluvien ei edes tarvitse olla aktiivisesti toistensa kanssa tekemisissä, sillä kaikkien klaanin jäsenten pelaaminen auttaa koko klaania kohti tavoitteitaan. Tämän vuoksi suosittelenkin lämpimästi, että jokainen The Division 2:n pelaaja liittyisi mukaan johonkin klaaniin.
Tarinaan liittyvän pelaamisen ohella tekemistä tarjoavat kolme erilaista Dark Zone -aluetta ja toisaalta se perinteinen kilpailullinen moninpeli. Dark Zone on niin sanottu PvPvE-alue, jossa tulee vastaan tekoälypahiksien ohella muita ihmispelaajia. Toisten kimppuun voi hyökätä, ja tavarat kaatuneilta varastaa. Mikään pakko tätä ei kuitenkaan ole tehdä, mutta mahdollisuus on aina olemassa. Tämä tuo Dark Zone -pelaamiseen aivan omanlaistaan arvaamattomuutta. Odotetusti Dark Zone -alueella mukaan tarttuu noin keskimäärin parempaa tavaraa verrattuna muihin alueisiin. Perinteinen moninpeli on nimeltään Conflict, ja tarjolla on hyvin tuttua meininkiä. Pienehköillä kartoilla kaksi joukkuetta kohtaavat toisensa, ja sitten tapellaan tuttujen pelimuotojen hengessä. Tämäkin osuus toimii, mutta erilaisten ase- ja varustekokonaisuuksien kanssa on vielä tekemistä. Jo nyt verkossa on videoita, joiden avulla pystyy luomaan yhdestä osumasta vastustajan hengiltä päästäviä kokonaisuuksia eli niin sanottuja buildeja.
Maksimitason saavuttamisen ja tarinan läpäisyn jälkeen alkaa se niin sanottu endgame-pelaaminen, johon on panostettu isolla kädellä. Washington D.C.:hen ilmaantuu uusi ryhmittymä, joka laittaa kartan kokonaan uusiksi. Toisin sanoen tekeminen tai edes tarina ei pääty, vaikka perustarina saavuttaakin päätöksensä. Vasta maksimitason saavuttamisen jälkeen pelaajille avautuu mahdollisuus valita kolmesta erikoistumisesta, ja valinta riippunee pitkälti pelityylistä ja pelikavereiden valinnoista. Survivalist tukee ennen kaikkea rynnäkkökiväärien ja Seeker Mine -kyvyn käyttämistä. Demolitionist suosii kevyitä konekivääreitä ja Turretia. Kolmas eli Sharpshooter keskittyy nimensä mukaisesti tarkkuuskivääreihin ja Droneen. Kullakin erikoistumisella on omat kykypuunsa aukaistavaksi, ja kykyjen välillä voi halutessaan vaihtaa. Aseiden ohella endgamessa alkaa erilaisten varustesettien kerääminen. Toisin sanoen kokonaisen setin päällä pitäminen antaa pelaajalle lisävahvistuksia, joita pelkkiä yksittäisiä varusteita käyttämällä ei saa.
The Division 2 onnistuu myös teknisesti. Grafiikka on yksityiskohtaista, värikästä ja monipuolista. Ajoittain pintojen tekstuurit ilmaantuvat jälkijunassa paikoilleen, ja tiukimmissa paikoissa ruudunpäivitys pätkii silminnähden. Äänimaailma on ehkä se illan tähti. Tehtävien aikana soiva energinen konemusiikki tuo mieleen hyvässä mielessä 1990-luvun. Joskus taas on aivan hiljaista, joka sekin on omanlaisensa tehokeino. Askelten ja aseiden äänet muuttuvat sen mukaan, millaisessa paikassa sattuu kulloinkin kävelemään ja taistelemaan. Vieressä räjähtävä kranaatti saa hetkeksi korvat soimaan ja niin edelleen. Joskus äänet katkeavat kesken, tai jäävät kokonaan puuttumaan. Ajoittain havaittavista puutteista huolimatta The Division 2 on audiovisuaalisesti laatutuote. Ja mikä tärkeintä, pelin palvelimet toimivat lähes moitteetta jo heti julkaisussaan. En ole vielä kertaakaan lentänyt pihalle siksi, että yhteys palvelimeen olisi katkennut.
The Division 2 tarjoaa siis jo julkaisussaan huiman määrän tekemistä niin yksin kuin yhdessäkin. Kieltämättä toiset osa-alueet toimivat paremmin kuin toiset, mutta jo nyt kyseessä on niin hyvin tehty kokonaisuus, että sitä voi suositella. Tulevaisuudessa peliä tietysti päivitellään ja laajennetaan edelleen, joten tuskin The Division 2 tästä ainakaan huononee. Massive Entertainmentin teos on lajityyppinsä suuntaa näyttävä merkkipaalu: se näyttää, millainen game as a service -nimikkeen tulee olla heti julkaisussaan.