Jos minulle mainitaan Skyrimin edeltäjä Oblivion, en muista ensimmäiseksi itse peliä, vaan myöhäisen lounaan journalistien, PR-ihmisten ja kehittäjien kanssa täysi kuukausi julkaisun jälkeen. Salakuuntelija olisi nimittäin voinut luulla meidän keskustelevan aivan eri peleistä: Vampyyri, joka aprikoi save game -itsemurhaa jäätyään pakomatkallaan jumiin metsämökkiin auringon noustessa. Soturi, joka haravoi karttaa etsien seikkailuja. Varas, joka rehentelee ryövänneensä koko kaupungin tavarat kenenkään huomaamatta. Se lounas määritteli Oblivionin; sen monipuolisuuden, laajuuden, taian.
Tämä muisto puskee mieleen, koska sain kokea siitä miniversion The Elder Scrolls V: Skyrimin ennakkotapahtumassa. Pelattuamme peliä kolmisen tuntia Bethesdan edustaja kiersi huoneen jutellen jokaiselle journalistille kerrallaan. Jokainen näistä kertoi täysin erilaisen tarinan ja kuvaili tälle täysin erilaisen seikkailun. Jokainen aloitti täsmälleen samasta pisteestä ja löysi sitten täysin oman polkunsa, oman elämänsä.
Ensin hymyjä, naurua, hämmästystä ja lopuksi pettyneitä murinoita, kun PR-edustaja saapui kellonsa kanssa kertomaan esittelyajan loppuneen. Vaikka tämä oli vain vajaa iltapäivä pelin parissa, todisti jo se, että Skyrim on ainakin yhtä monipuolinen ja tyydyttävä kuin Oblivion.
Tietyistä asioista toimittajia pyydettiin olemaan vielä vaiti, mutta näin lyhyessä ajassa emme juuri ehtineet törmätä spoilereihin; pääjuonesta kuulin lähinnä vain juopuneelta kaverilta, joka jupisi siitä tuopilleen.
Esittelijä kehotti alkajaisiksi sujahtamaan argonialaisen suomuihin. Kyseessä on humanoidiliskojen rotu, joka kykenee hengittämään veden alla ja paranemaan nopeasti. Rotuvalintojahan pelissä on kaksinumeroinen määrä, ja niistä jokaisella on omat etunsa. Rynnistin tuunausoptioiden lävitse valiten isompaa kuonoa, räikeää sotamaalia ja muutaman piikin sojottamaan kallosta. Lisko ei selvästikään ollut hurmuri, mutta tämän vahva miekkakäsi ja hehkuvasilmäinen katse pitäisivät myös haastajat loitolla. Annoin sille nimeksi Tim ja astuin avaraan maailmaan, joka vei jalat alta heti kättelyssä.
Toki HD-pelien aikana on jo totuttu komeisiin maisemiin, mutta Skyrim on ihan oma lukunsa. Puiden reunustama kivikkoinen polku täynnä yksityiskohtia, kaukaisuudessa vangitsevat vuoret - siitä uhkui historian paino, maailman paino, ja jokainen sopukka oli omanlaisensa. Kaikki oli sijoitettu tarkoituksella: kadonneista kulttuureista kertovat patsaat ja kaiverrukset, taistelujen taaksensa jättämät luurangot ja lyhdyt, kaatuneet sankarit. Saatoin jo nähdä mielessäni kaikki ne Wiki-sivut ja fanficit, jotka koettaisivat selittää nämä pienimmätkin yksityiskohdat.
Elder Scrollsin kauneus on siinä, että se saa kaiken näyttämään tärkeältä. Mikään ei ole satunnaista tai tarkoituksetonta. Tämä nousi esiin testausta seuranneissa keskusteluissa, jotka olivat kaikki erilaisia ja eri aiheista. Peli suorastaan pilkkaa moderneja kilpailijoitaan, jotka väittävät tarjoavansa pelaajilleen valinnanvaraa.
Pelin upeat grafiikat ovat vain puolet tarinasta, ja sen musiikit ja äänet vetävät pelaajaa entistäkin syvemmälle. Jokainen sekunti oli lumoavaa ja heijasteli ruudulla nähtäviä maisemia ja tapahtumia. Äänet toivat jopa kyyneleen silmäkulmaan, ja ensimmäinen kysymykseni edustajille olikin yhtiön suunnitelmista pelin ääniraidan julkaisulle. Se oli vain niin vaikuttava.
Pelaamisen ohessa kerrottiin hieman Skyrimin sutjakkaasta ja intuitiivisesta valikkojärjestelmästä. Taidot, taikuus, esineet ja kartta, kaikki alavalikoineen, liitettynä eri ilmansuuntiin ohjaimessa. Näistä kolme suosikkiaan voi linkittää pikanappeihin, jotta oikeat varusteet saa nopeasti käsiinsä pelitilanteessa. Taikuuskykyjen hakemisto on visualisoitu hienosti tähtikuvioiksi, joita on tusinakunta. Näillä oman hahmonsa voi tuunata entistäkin pidemmälle, ja kokemuspisteet takaavat niihin lisää päivityksiä.
Skyrimin massiivisuus saa huolestumaan sosiaalisen elämän puolesta. Siinä on niin pituutta kuin syvyyttäkin, ja kaikki pelissä houkuttelee kokemaan sen useilla eri tavoilla, useiden eri elämäntarinoiden kautta.
Toki ongelmiakin oli. Vaikeustaso tuntui ailahtelevan, ja lisko-Tim sai ensimmäisellä retkellään katakombien lävitse kympillä nekkuun, kun vihollisten kesto ja hahmon voimakkuus eivät kohdanneetkaan suotuisalla tavalla. Kuolemanpelko alkoi kallistua turhautumisen puolelle. Täytyy silti muistaa, että pelin ensimmäistä aluetta ei tapahtumassa pelattu lävitse, joten tässä saattoi olla kyseessä oman kokemuksemme sekä siihen liittyvän itsevarmuuden puute. Tuimia ilmeitä näkyi myös muiden testaajien naamoilla, mikä vain todistaa sen, että Skyrim on rankka paikka niin amatöörille kuin veteraanillekin.
En myöskään suoralta kädeltä ihastunut eräisiin pelin tarjoamiin pikamatkustuskeinoihin, joita voisi vähän rajoittaa ennen lopullista julkaisua. Periaatteessa pelissä voi hypätä takaisin vain niihin paikkoihin, joissa on jo käynyt, mutta vankkurikyyti yhdestä ensimmäisestä eteen tulleesta yhteisöstä heittikin paljon kauemmas kuin mihin olisin itse voinut kävellä. Siellä tipahdin keskelle kaupunkia ja käynnissä olevaa tarinaa, joka jätti aivan hämmennyksiin. Näinköhän on parempi pysyä jalkamiehenä tai ostaa oma hevonen ja jättää kyytitarjoukset vierailta omaan arvoonsa?
Tässä on harmillisesti kaikki, mitä tilaisuudessa allekirjoitetun sopimuksen rajoissa pelistä voi kertoa. Valintoja ja yksityiskohtia olisi kertynyt avattavaksi pelatun kolmen tunnin aikana kahmalokaupalla, mutta sellainen saa odottaa pelin julkaisuun marraskuussa. Sittenkin voimme puhua vain omasta seikkailustamme ja kuunnella teidän kokemuksianne. Tarinat tulevat epäilemättä taas poikkeamaan toisistaan tyystin, ja kuka tahansa ulkopuolinen luulee meidän puhuvan eri peleistä.