The Godfather II

Mario Puzon kirjoihin pohjautuva Kummisetä on yksi legendaarisimmista elokuvasarjoista koskaan. Corleonen mafiaperheen edesottamukset ovat täynnä juonittelua, väkivaltaa, tragediaa ja bisnestä, ja päähenkilöt sysimustine sieluineen ovat armottomia, julmia mutta samalla inhimillisiä hahmoja. He ovat kuitenkin kuin enkeleitä verrattuna The Godfather II:n antisankariin, joka kaahatessaan kotoaan pornoluolalle teloo vähintään kymmenen sivullista sairaalakuntoon.

The Godfather II sijoittuu ajallisesti kakkoselokuvan tapahtumiin. Donien tapaaminen Kuubassa päättyy verilöylyyn, jonka seurauksena perheen valta-asema horjuu pahasti. Perhe ei voi iskeä takaisin ja vakauttaa tilannetta, sillä Kongressi tutkii suvun jokaista liikettä. Ulkoisen paineen alla sisäiset ristiriidat repivät perhettä myös kulissien takana. Lyhyesti sanottuna, Corleonen mafiasuku on tuhoutumisen partaalla. Pelaaja on luonnollisesti se koston ja kuoleman välikappale, joka pistää muut suvut ruotuun ja palauttaa Corleonen maineen ja kunnian.

Ei liene suuri yllätys, että peliversio leffan tapahtumista ei keskity kunnian ja vallan leikkiin, vaan melko suoraviivaiseen toimintaan. Päähenkilö matkaa pitkin kolmea kaupunkia, joista jokainen otetaan pala kerrallaan haltuun väkivallan voimalla. Liikkeen vartijat tapetaan, jotta päästään omistajaan käsiksi. Tirehtööriä kovistellaan rystysillä ja aineistovahingoilla, jolloin nämä alistuvat ja ryhtyvät maksamaan suojelurahaa. Kaapattuihin kiinteistöihin asetetaan vartijoita puolustamaan mestaa sillä välin, kun pelaaja ryntää seuraavan kohteen kimppuun.

Toiminta on The Godfather II:ssa erittäin suuressa osassa. Taskuun mahtuu tusina tussaria ammuslaatikoineen, joilla kelpaa losottaa vastaantulevat mafiosot ihan tuhannen silpuksi. Kun ilma on täynnä lyijyä, väkisinkin muutama nikkelikarkki nirhaisee omaa nahkaa. Vaan ei hätää! Hahmo paranee suorastaan silmissä. Tämä tekee isompienkin kohteiden vyöryttämisestä turhan helppoa, sillä ei tarvitse kuin hetken huilia, niin taas jaksaa ottaa muutaman lippaallisen Thompsonista rinnuksiin.

Koska kaupungit ovat täynnä tehtävää, ei pelaajalla riitä aika kaikkeen, vaan osa manöövereistä pitää nakittaa kuleille. Pelin siisteimpiin ominaisuuksiin kuuluu Don's View, joka on käytännössä yksinkertainen strateginen käyttöliittymä kaupungin tapahtumiin. Sotilaita voi käskeä iskemään kohteeseen halutulla tavalla ja kokoonpanolla, jolloin pelaaja voi lähteä tekemään täysin toista keikkaa.

Lyhyen tuttavuuden perusteella pelin toimintaosuudet on helppoudestaan huolimatta hiottu toimivaksi ja nopeatempoiseksi kokonaisuudeksi. Tylsää ei pääse olemaan, kun vallattavaa, hajotettavaa ja tapettavaa on niin paljon. Muuta tekemistä tosin on valitettavan vähän ja siinä piileekin pelin pahin sudenkuoppa: fiilis Mafiaperheeseen kuulumisen hienouksista ja kunniasta ei välity, kun koko sisältö keskittyy vain väkivaltaan, olkoonkin se kuinka viihdyttävää tahansa.
Karkeasti sanottuna, Kummisedän tarjoama lähdemateriaali ja aihepiiri menee pitkälti hukkaan, jos liituraitapuvun ja damaskikenkien sisältä löytyy sitä samaa räiskintää, kuin kymmenissä muissakin hiekkalaatikkotoimintapeleissä.

Jaksan kuitenkin olla toiveikas. Ensimmäinen Godfather oli varsin kelvollinen toimintapeli, ja kakkonen sisältää vähintään viisinkertaisen määrän tekemistä. Sitä ei vain pidä erehtyä rinnastamaan juonittelupohjaiseen esikuvaansa, vaan käsitellä pelin tarjoamaa väkivaltaviihdettä vain viihteenä. Sellaisena peli varmasti tulee toimimaan, vaikkei mitään mullistavaa genreensä toisikaan.